Hän puhui hiljaa ja vaikeni taas heti kun intiaani lähestyi. Howland istuutui noin kahden metrin pituiseen rekeen, huiskutti hyvästiksi Gregsonille, ja Jackpine pani koirat liikkeelle äkkinäisellä karjaisulla ja ruoskan läimäyksellä. Howland oli sytyttänyt sikarin, nojautui taapäin pehmeitä taljoja vasten ja alkoi nauttia uudesta olotilastaan. Päivä alkoi juuri nousta, kun he kääntyivät valkoiselle ladulle, jota pitkin jo oli kulkenut useita koiria ja rekiä ja joka ulottui Le Pas'sta satakunta peninkulmaa Wekuskon leiriin. Jackpinen ruoskan vaikutuksesta, joka alinomaa vinkui niiden yllä, kiristivät koirat vetohihnoja ja alkoivat laukata tasaisessa tahdissa lumitietä pitkin. Silloin Jackpine kääri ruoskansa kokoon, hyppäsi maahan ja alkoi juosta etummaisen koiran rinnalla lyhyin, kevein, nopein askelin, rinta hieman ulkonevassa asennossa ja katse tähdättynä suoraan eteenpäin.
Matka oli mitä ihanin, ja Howland nautti niin, että hän unohti poltella kädessään olevaa sikaria. Mielenkiinnolla hän katseli komeiden koirien harmaankeltaisia selkiä, niiden puoliavoimia leukapieliä, ja koirista hänen katseensa siirtyi Jackpineen. Juokseminen ei näyttänyt ollenkaan rasittavan miestä. Harmaa lakki piti kurissa hänen mustaa tukkaansa; hänen liikkeistään uhkui voima, kestävyys ja kauneus, ja kun koirat vihdoinkin alkoivat läähättää ja väsyneinä pysähtyivät suuren vuorenkukkulan juurelle, Howland nousi reippaasti reestä ja puhutteli nyt intiaania ensimmäisen kerran tällä matkalla.
— Ihanaa, Jackpine! hän huudahti. — Mutta suuri Jumala, tehän tapatte koirat!
Jackpine irvisti.
— Ne jaksavat tällaista menoa kuusikymmentä peninkulmaa päivässä!
[Engl. peninkulma vastaa runsaasti puoltatoista kilometriä.]
Ihaillessaan noita sudentapaisia elukoita, jotka kiidättivät häntä erämaan halki, Howland ojensi kätensä silittääkseen erästä niistä, mutta varoittavasti kirkaisten intiaani työnsi hänet pois koiran lähettyviltä.
— Ei koskea siihen! intiaani huudahti. — Se ole puoliksi koira, puoliksi susi — tekee työtä ankarasti, mutta ei pidä, että koskettaa sitä!
— Ja nuo tuossa ovat herttaisimmat penikat, mitä koskaan olen nähnyt, sanoi Howland. — Tässä maassa on todellakin ihmeitä.
Kun tuli ilta, oli hän kuolemanväsynyt. Ja kuitenkin hän oli sinä päivänä nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässään. Ainakin parisenkymmentä kertaa hän oli juossut Jackpinen rinnalla. Lepohetkinä hän oli opetellut käyttelemään Jackpinen yhdeksän metrin pituista ruoskaa. Hän oli tehnyt sadoittain kysymyksiä, oli ollut niin onnellinen ja puhelunhaluinen, että hän oli sulattanut ainakin puolet cree-intiaanin perinnäisestä epäilevästä juroudesta. Howland auttoi häntä yöleirin rakentamisessa puunoksista, söi kovalla ruokahalulla variksenpaistia, tulikuumia korppuja, leipää ja kahvia, ja sitten, juuri kun hän oikaisi ruumiinsa pehmeille taljoille, mennäkseen nukkumaan, hän muisti Gregsonin varoituksen. Hän istuutui ja kutsui luokseen Jackpinen, joka parhaillaan hoiteli leirivalkeaa.
— Gregson varoitti minua, että antaisin sinun pitää vartiota öisin,
Jackpine. Mitä sanot siihen?