— Minä en luule mitään, Howland vastasi välinpitämättömänä. — Olen jo saanut tarpeekseni noista kauniista kasvoista, Gregson. Minä menen nyt nukkumaan. Mihin aikaan lähdemme huomenaamulla?
— Heti kun olemme haukanneet aamiaista — jos sinulla on kiire.
— Kyllä on. Hyvää yötä!
Howland poistui huoneeseensa, mutta ei voinut mennä nukkumaan. Hän istui valveilla tuntikausia ja poltteli sikarin toisensa perään. Hän kävi muistissaan moneen kertaan läpi näiden kahden päivän tapahtumat. Alussa ne olivat saaneet hänet kiihtyneeksi ja jännittyneeksi, mutta nyt hän alkoi kaiken sen lisäksi tuntea ahdistusta. Häntä vastaan suunniteltu murhayritys ja uudistuneet kehotukset, että hän lähtisi takaisin etelään, alkoivat vaikuttaa. Mutta Howland oli mies, joka ei yleensä antanut huolille valtaa. Hän oli kyllä varma siitä, että Wekusko-leirissä uhkasi häntä joku salaperäinen vaara, mutta hän ei kuitenkaan välittänyt ottaa siitä lähempää selvää — ja kylmäverisesti vain ajatteli, että sellainen oli olemassa ja että se ennen pitkää näyttäytyisi. Toinen merkillinen seikka, jota hän ei saanut mielestään, oli tuo tyttö, jonka ihanat kasvot hän aina näki edessään. Hän näki ne kaikkialla — pöydän yli opiumiluolassa ja ulkona kirkkaassa tähdenvalossa. Turhaan koetti hän havaita jotain rikollista noissa kauniissa silmissä, jotka olivat rukoilleet hänen ystävyyttään, tai noissa suloisissa huulissa, jotka kaikessa vaiteliaisuudessaan olivat hänelle valehdelleet. "Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt!" — Howland otti esiin paperilapun ja luki siinä olevat rivit uudelleen. "Uskokaa minua nyt!" Tyttö siis tiesi Howlandin olevan selvillä siitä, että hän oli hänelle valehdellut, että hän oli houkutellut hänet vaaraan, josta hän tahtoi nyt hänet pelastaa. Nuoren insinöörin posket paloivat. Vaikka häntä Wekuskossa uhkaisivat tuhannet vaarat, hän lähtisi kuitenkin sinne. Siellä hän taas näkisi tytön. Tarmokkaista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut saada tytön kuvaa poistumaan sielustaan. Nuo rukoilevat silmät, punaisena uhkuva suu, kiihkeästi puoliavoimet huulet, tuuhea tukka — ne olivat lakkaamatta hänen silmissään. Jos erämaa oli ennenkin häntä viehättänyt, lumosi se häntä nyt kaksin verroin sen jälkeen kun noiden kasvojen salaisuus, niiden puolittain tunnustama hätä piti piilopaikkaansa jossain petäjämetsän syvyydessä.
Howland meni vuoteeseen, mutta kesti kauan ennen kuin hän nukkui. Hänestä tuntui kuin olisi tuskin ehtinyt sulkea silmänsä, kun ovelta kuului koputus, ja hän huomasi vaalean aamunkoiton pilkistävän sisään ikkunasta. Muutaman minuutin kuluttua hän istui Gregsonin kanssa aamiaisella.
— Reki ja koirat odottavat, tämä sanoi, hänen astuessaan sisään. Gregson lisäsi: — Olen muuttanut mieltäni eilisillasta, Howland. En tulekaan sinun mukaasi. Minun läsnäoloni siellä on aivan tarpeeton, sillä Thorne tutustuttaa sinut kaikkeen leirissä, ja minä mieluummin menetän puolen vuoden palkan kuin teen tuon rekimatkan toistamiseen. Eihän sinulla ole mitään päätöstäni vastaan?
— Suoraan sanoen, Gregson, Howland vastasi, olkapäitään kohauttaen, — en uskoisikaan sinusta saavani mitään erikoisen hauskaa matkaseuraa. Mikä ajaja on miehiään?
— Hän on cree-intiaani, nimeltä Jackpine — hän on meidän ainoa uskollinen orjamme Wekuskossa. Hän metsästää meille, keittää meille ruokaa ja pitää muutenkin huolen kaikesta. Sinä opit kyllä pitämään hänestä.
Niin tapahtuikin. Kun he aamiaisen jälkeen menivät reen luo, Howland paiskasi ystävällisesti kättä Jackpinelle, ja intiaanin silmissä välähti jotain ilon tapaista, kun hän huomasi nuoren insinöörin reippaan innostuksen. Kun sitten lähdön hetki tuli, vei Gregson ystävänsä sivuun. Hänen katseensa harhaili arkaillen ympäri, ja Howland huomasi, että Gregson koetti pakottautua näyttämään välinpitämättömältä, mikä ei yleensä ollut Gregsonin tapaista.
— Vain pari sanaa, Howland, hän sanoi. — Sinä tiedät, että liikkuminen tässä maassa on hyvin vaarallista — että ihmiset täällä ovat koiran valjaista tai pyssystä valmiita leikkaamaan sinulta kaulan tai ampumaan kuulan ruumiiseesi. Minä mainitsen siitä sinulle vain siksi, että tiedät olla varuillasi. Anna Jackpinen öisin vartioida leiriäsi!