Vilkaistessaan päällekirjoitukseen Howland hätkähti, ja kuoren murtaessaan hän kääntyi siten, ettei Gregson voinut nähdä hänen kasvojaan eikä sitä paperilappua, jonka hän veti esiin. Yksi ainoa silmäys oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että kirje oli tytöltä, jonka hän oli nähnyt uudelleen tänä iltana, ja kirjeessä olevat sanat saivat hänet varovaisuudestaan huolimatta päästämään huuliltaan heikon vihellyksen.
Kirje kuului seuraavasti:
"Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt. Uskokaa minua nyt! Teidän henkenne on vaarassa, ja siksi teidän täytyy huomenna palata Etomamiin. Jos lähdette Wekusko-leiriin, ette pääse koskaan sieltä hengissä takaisin."
— Mitä hittoa! Howland huudahti.
— No? Gregson kysäisi ja silmäsi häntä kummastellen.
Howland rutisti kirjeen kasaan ja pisti sen taskuunsa.
— Pikku yksityisasia, virkkoi hän naurahtaen. — Tule, Gregson, menkäämme ulos.
Päästyään ulos pimeään pisti Howland käden taskuunsa ja tunnusteli revolveriaan. Kello kymmeneen saakka kuljeskelivat he ylt'ympäri Le Pas'ssa ja puhuttelivat ihmisiä. Ainakin satakunta henkeä oli nähnyt Croisset'n ja hänen kauniin seuralaisensa, mutta ei tiennyt heistä mitään enempää. He olivat saapuneet reellä aamupäivällä, olivat syöneet päivällistä ja illallista erään Mac Donald-nimisen skotlantilaisen kirvesmiehen luona, ja lähteneet jälleen matkaan.
— Hän oli suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt! huudahti rouva Mac Donald ihastuneena. — Mutta hän ei voinut puhua. Hän kirjoitti minulle pari kertaa muutamia rivejä paperilapulle.
— Ei voinut puhua! toisti Gregson, kun he kahden kävelivät takaisin hotelliin. — Mitä luulet sen merkitsevän, Jack?