Howland ei kysynyt mitään, katseli vain ympärilleen. Joka puolella huomasi hän jälkiä Gregsonin ja Thornen mausta ja tavoista. Lattialle oli levitetty paksuja taljoja; huoneen seinät olivat niin tasaiset, että ne näyttivät melkein vuoratuilta, ja niitä koristi puolikymmentä taulua; yhdessä nurkassa oli kirjoilla täytetty hylly, toisessa taas turkiksilla päällystetty sohva. Samalla seinällä oli ovi, jonka Howland arveli johtavan makuuhuoneeseen. Ennen kuin hän ehti lopettaa tarkastustaan, takassa leimusi jo iloinen valkea. Hän asettui selin sitä vasten, sytytti piippunsa ja hymyili iloisesti Jackpinelle.
— Pelkojako, mitä? Täällä minä siis tulen asumaan?
— Niin.
— No niin, Jackpine, kiiruhda nyt leiriin ilmoittamaan Thornelle minun tulostani.
Silmänräpäyksen intiaani epäröi, sitten hän lähti ulos ja sulki oven jälkeensä.
— Vai pelkäsivät he täällä, Howland puheli itsekseen intiaanin mentyä. — Mutta mitä he pelkäsivät? Ne ovat perin kummallisia miehiä, nuo Gregson ja Thorne. Jos te ette ole sellaisia pelkureita kuin minä puolittain uskon teidän olevan, niin te ette voi jättää minua tietämättömyyteen siitä vaarasta, jota te itse pakenette.
Hän sytytti pienen lampun ja meni viereiseen huoneeseen. Kuten hän oli arvellutkin, se oli makuuhuone. Kalusteina olivat sänky, tuoli, kuvastin ja pesuteline.
Hän palasi etuhuoneeseen, riisui yltään turkit ja istuutui takkavalkean ääreen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ovi aukeni, ja Jackpine astui sisään. Hänen käsivarteensa nojasi toinen olento, ja kun hän katseli sitä kasvoihin, ei hän voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Kolme kuukautta sitten hän oli nähnyt Thornen Chicagossa; hän oli mies parhaassa iässä, voimakasrakenteinen, suora kuin puu, kelvollisin ja korkeinta palkkaa nauttiva henkilö yhtiön palveluksessa. Miten usein hän olikaan kadehtinut Thornea! Vuosikaudet hän oli ollut Howlandin ihanne. Ja nyt —
Nuori insinööri seisoi aivan sanatonna. Hitaasti, ikään kuin pieninkin liike olisi tuottanut hänelle kipua, riisui Thorne yltään paksut turkkinsa. Hänen toinen kätensä oli siteessä. Hänen voimakkaat hartiansa olivat kumarassa, hänen silmissään oli kolkko ilme. Hänen huulilleen ilmestynyt hymy, kun hän ojensi kätensä Howlandille, teki hänen kalmankalpeat kasvonsa yhä aavemaisimmiksi.
— Hyvää päivää, Jack! hän tervehti. — Mitä sinä tuijotat, ihminen?
Olenko minä niin aaveen näköinen?