— Antakaa olla! hän kuiskasi jälleen, painautuen nuorta insinööriä vasten. — Antakaa olla — jos — jos pidätte minusta.
Hiljaa Howland sulki hänet syliinsä, painoi hänen päänsä rintaansa vasten, suuteli hänen hiuksiaan, hänen silmiään, suutaan.
— Minä rakastan sinua, hän toisti.
Askeleet kuuluivat jälleen, äänet häipyivät, ja hän päästi tytön syleilystään. Tytön huulet hymyilivät hänelle, ja siinä hymyilyssä oli hellää moitetta, suloista anteeksiantoa, ja Howland huomasi, että hänen poskensa olivat punaiset ja silmänsä loistivat ja säteilivät.
— He ovat menneet, tyttö sanoi vapisten.
— Niin, he ovat menneet.
Howland seisoi vaiti ja katseli tytön hehkuvia silmiä. Viimein hän sanoi:
— He ovat menneet. Ne olivat siis ne miehet, jotka aikoivat Prince
Albertissa murhata minut. Olen antanut heidän mennä — sinun vuoksesi.
Haluatko sanoa nimesi?
— Kyllä — niin paljon voin sanoa — nyt. Minun nimeni on Meleese.
— Meleese!