— Minäkö? Howland kuuli, miten tytön ääni värisi. — Unohdatte pian, että — koskaan olette — nähnyt minua.
Alhaalta tieltä kuului samassa hiljaisia ääniä. Säikähtyneenä tyttö kiiruhti Howlandin luo ja työnsi häntä takaisin molemmin käsin.
— Menkää! Menkää! hän huudahti levottomana. — Juoskaa takaisin majaan. Lukitkaa ovenne älkääkä lähtekö ulos enää tänä yönä. Voi, jos te rakastatte minua — niin —
Äänet lähenivät. Howland oli erottavinaan tummia varjoja puiden välitse.
— En aio juosta pakoon, tyttöseni! hän kuiskasi hiljaa nauraen. —
Katsokaa!
Hän veti taskustaan esiin revolverin, joka välkkyi tähtien valossa.
Tyttö työnsi hänet syrjään pensaikkoon. He olivat pian noin kymmenen askeleen päässä polulta. Hiljaisuuden vallitessa Howland pisti revolverin takaisin taskuunsa. Silloin äänet kuuluivat aivan läheltä. Nuoren insinöörin seuralainen hiipi aivan hänen viereensä, hänen kätensä tarttuivat hänen käsivarteensa; tyttö silmäili häntä pelästynein, rukoilevin katsein. Veri Howlandin suonissa poltti kuin tuli. Hän ymmärsi, että juuri ne, jotka kohta kulkisivat hänen ohitseen, olivat hänen salaperäiset vihollisensa. Ehkä ne olivat samat miehet, jotka Le Pas'ssa olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Hänen lihaksensa jännittyivät, ja tyttö huomasi sen. Nuori insinööri tarttui jälleen revolveriinsa ja astui askeleen eteenpäin; hänen silmänsä salamoivat, ja hän suoristautui. Melkein nyyhkyttäen tyttö heittäytyi häntä vasten ja piti häntä paikoillaan.
— Antakaa olla — antakaa olla — voi, antakaa olla! hän kuiskasi.
Howland voi kuulla, miten risut ratisivat lähenevien askeleista. Äkkiä äänet vaikenivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.
Tyttö irrotti hänen käsivartensa ja kosketteli kädellään hänen kasvojaan, hyväillen, rukoillen.