— Ainoastaan vähän matkaa.
Tyttö myöntyi taas, ja he jatkoivat matkaansa, nyt hitaammin kuin äsken, kunnes heidän edessään alkoi näkyä himmeitä valoja.
— Nyt — nyt teidän täytyy mennä.
Silmissä, joiden katse nyt kääntyi häneen, Howland näki jälleen sen ihanan, suloisen voiman, joka oli valloittanut hänen sielunsa. Tässä tilanteessa hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut tytön vasta muutamia tunteja, ja että hän vasta tänä iltana oli kuullut ensimmäisen sanan hänen huuliltaan. Hän tiesi vain sen, että niiden tuntien kuluessa hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotain, mitä hän tähän saakka ei ollut tuntenut, ja hänet valtasi vastustamaton halu sanoa se tytölle täällä metsän hiljaisuudessa, halu sulkea hänet syliinsä ja tunnustaa, että tytöstä oli tullut hänelle paljon enemmän kuin satunnainen näky. Tällä hetkellä Howland unohti ne päämäärät, joihin hän oli pyrkinyt; menestyminen, kunnianhimo, voitto — näistä syntyneet tunteet väistyivät nyt uuden, tärkeämmän mielialan tieltä — mielialan, jonka oli aiheuttanut tuon suloisen tytön olemassaolo; ja kun hän jälleen katsoi tyttöä silmiin, joissa oli pelokas, rukoileva ilme, hän unohti myös sen, mikä tämä nainen oli ja olisi voinut olla; hän tiesi ainoastaan sen, että tyttö oli avannut hänelle aivan uuden, ihanan maailman, täynnä lupausta, joka kuumensi hänen vertaan kuin tulinen viini. Hän painoi tytön kädet rintaansa vasten ja veti hänet niin lähelle luokseen, että tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Howland ei lausunut sanaakaan — ja yhä katsoi tyttö rukoilevasti häneen. Äkkiä nuori insinööri irrotti tytön toisen käden ja pyyhkäisi hellästi otsalle valahtaneet suortuvat taakse sekä käänsi hänen kasvonsa niin, että kalpea tähdenvalo valaisi niitä. Tyttö luki Howlandin katseesta sen, mitä nuori mies ei ollut uskaltanut sanoa, ja puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pyrki esiin hänen huuliltaan.
— Ei, minä en ole luvannut enkä lupaa, Howland sanoi pitäen tytön kasvoja niin, ettei hän voinut kääntää niitä poispäin. — Antakaa anteeksi — että — että — että minä — teen näin. Ennen kuin tyttö saattoi aavistaakaan, Howland oli sulkenut hänet syliinsä ja painanut niin lähelle itseään, että hän tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä. — Tämä on syy, miksi minä en tahdo palata etelään, hän huudahti. — Minä en tahdo lähteä siksi, että rakastan teitä — rakastan teitä —
Nuori insinööri koetti pidättää sanojaan, mutta ei voinut. Kun tyttö irtaantui hänen syleilystään, Howland luki hänen silmistään jotain, mikä saattoi hänet ojentamaan molemmat kätensä häntä kohti.
— Annattehan minulle anteeksi, hän pyysi. — En aio tehdä teille mitään pahaa. Teidän täytyi vain tietää syy, miksi en nyt tahdo lähteä täältä.
Tyttö sanoi niin hiljaa, että Howland kuuli sen vain vaivoin:
— Jos rakastatte minua, niin lähdette täältä. Tehkää se minun tähteni!
— Ja te?