— Minä lupaan!
Meleese katosi kuin varjo. Howland kuuli hänen nopeat askeleensa ja näki hänen häipyvän metsän pimentoon. Hän seisoi vielä hetken ja kuunteli. Sitten hän palasi reippain askelin majaansa.
Miina räjähtää
Uuden tunteensa vallassa Howland unohti häntä uhkaavan vaaran, unohti huolensa ja entisen varovaisuutensa, unohti kaiken muun paitsi Meleesen, ja oman suuren onnensa. Sillä hän oli onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen elämässään, onnellisempi kuin hän koskaan olisi luullut saavansa olla. Hän ei huomannut onnessaan mitään hullua, eikä hän pyrkinytkään sitä järjellä arvostelemaan. Hän oli pitänyt Meleeseä käsivarsillaan, oli tunnustanut hänelle rakkautensa, ja vaikkakaan tyttö ei ollut tähän mitään vastannut, hänen silmänsä olivat puhuneet hänelle uskosta ja luottamuksesta ja ehkä jotain vielä enemmänkin. Howlandin usko tyttöön oli suurempi kuin avaruus hänen päänsä päällä. Hän oli tuntenut Meleesen vasta muutamia tunteja, ja kuitenkin hänestä tuntui, että se aika oli ollut pitempi kuin hänen tähänastinen elämänsä. Tyttö oli valehdellut hänelle, oli paljastanut itsensä vain osaksi — ja kuitenkin Howland tiesi, että hänellä oli siihen syynsä.
Huomenillalla hän näkisi tytön taas, ja silloin —
Mitä Meleese tulisikaan hänelle sanomaan? Olipa se mitä tahansa, siitä tulisi kuitenkin hänen rakkautensa palkka. Sitä oli todistanut Meleesen värähtelevä ääni, tukahdutetut nyyhkytykset ja hänen silmiensä hellä ilme. Tulisikohan tyttö hänen omakseen? Ja sitten — palaisikohan hän sitten etelään?
Hän nauroi — hiljaa, iloisesti.
Kyllä, hän palaisi etelään — hän lähtisi vaikka maapallon toiseen päähän, jos Meleese vain seuraisi häntä. Mitä merkitsikään rautatien rakentaminen sen toisen rinnalla, joka nyt oli ilmestynyt hänen elämäänsä? Ensi kerran elämässään hän siirsi nyt velvollisuudet toiseksi. Olihan muita, jotka myös osasivat rakentaa rautateitä; menestyminen, rikastuminen, ahneus — jotka ennen olivat kuuluneet hänen ominaisuuksiinsa — väistyivät nyt kokonaan hänen sielustaan rakkauden tieltä.
Hän pysähtyi ja sytytti piippunsa. Tuoksuva, lämmin tupakka selvitti hieman hänen kiihottuneita aivojaan. Hänen vanha kunnianhimonsa heräsi uudelleen. Matkustaako etelään? Hän toisti nuo sanat moneen kertaan, ja hänen äänekäs naurunsa kaikui metsän hiljaisuudessa. Ei, hän rakentaisi sittenkin rautatien. Sillä työllään hän voittaisi tytön, jos yleensä oli sallittu, että tämä tulisi kuulumaan hänelle.
Kun hän mietti asiaa, hän tuli varovaiseksi. Hän asteli hitaasti kohti majaansa, pysyi tiheiden varjojen suojassa ja pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan. Päästyään metsän laidalle hän seisoi hetken aikaa hiljaa. Gregsonin ja Thornen hylkäämän majan ympärillä ei kuitenkaan näkynyt elon merkkejä. Luultavasti ne kaksi miestä olivat palanneet leirille jotain toista tietä, mutta hän lähestyi majaa kuitenkin hyvin varovasti, aukaisi oven ja meni sisään.