— Tunti — minuutti — sekunti oli siis tullut. Mac Donald oli jo painanut pientä nappia. Howland kirkaisi. Hän tiesi loppunsa nyt olevan hyvin lähellä, ja se antoi hänelle voimaa. Kerran hän oli nähnyt kuolemaantuomitun ennen ratkaisevaa hetkeä, ja hän oli ihmetellyt tämän kirkasta ääntä ja pelottomuutta.
Nyt hän ymmärsi. Sentti sentiltä kipinä läheni. Se oli jo kohta hänen jalkojensa kohdalla. Hänellä oli enää aikaa elää vain kaksi minuuttia. Tällä kertaa, kun kuolema oli hänestä vain sadan sekunnin päässä, hänen toimintansa oli kylmää, harkittua, voimakasta. Äkkiä hän tunsi siteen irtoavan — hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa oli vähällä haljeta. Vielä ponnistus — ja kumeassa tunnelissa kaikui äänekäs riemuhuuto. Hänen kätensä olivat vapaat! Hän kurkotti sytytyslankaan päin, mutta samassa hänen äänensä muuttui kamalaksi nyyhkytykseksi, sillä hänen kätensä eivät ylettyneet sinne — häntä pidätti kaulaan kiedottu nahka.
Hän tavoitteli puukkoaan. Hän oli unohtanut sen huoneeseensa. Enää kuusikymmentä sekuntia — neljäkymmentä — kolmekymmentä. Hän näki palavan kipinän jo olevan melkein päämäärässään. Viimein osuivat hänen hapuilevat sormensa taskussa olevaan revolveriin. Hän sieppasi sen esiin ja ojensi sen suun muutaman tuuman päähän surmankipinästä. Ensi laukauksella se leimahti, mutta ei sammunut. Toisen laukauksen jälkeen se lakkasi näkymästä, ja Howland nojautui taaksepäin, istuen hiljaa hetken aikaa, kiihtymyksestä raukeana. Hetken kuluttua hänen onnistui vetää housuntaskusta kynäveitsensä. Kesti kauan ennen kuin hän sai kihnatuksi poikki kaulaansa kiedotun nahkasiteen. Sen tehtyään hän vapautti myös jalkansa.
Hän koetti nousta ylös, mutta hän oli tuskin päässyt seisomaan, kun hänen herpaantuneet jäsenensä pettivät, ja hän vajosi maahan. Hitaasti veri alkoi jälleen virrata hänen suonissaan, ja rauhallinen tunne valtasi hänet. Hän silmäsi edessään olevaa mustaa kalliota, ja yksi ainoa ajatus liikkui nyt hänen aivoissaan: hän oli pelastunut. Hän oli ruudin ja dynamiitin ympäröimä, mutta ne eivät voineet syttyä, ennen kuin ihmiskäsi oli asettanut niihin uuden sytytyslangan. Sen Mac Donald kyllä pian järjestäisi, ja Howland vaipui horrostilaan, joka oli kuin unta.
Vihdoin hän kuuli vasaraniskuja yläpuolellaan kalliolla. Mac Donaldin väki oli jo alkanut raivata miina-aukon esteitä pois. Puolen tunnin kuluttua hän siis jälleen olisi elävänä vapaassa maailmassa!
Ajatus siitä sai hänet uudestaan kohottautumaan. Tunto oli palannut hänen jäseniinsä, ja hän kykeni jo kävelemään. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli raapaista tulta ja katsoa kelloaan.
— Puoli yksitoista!
Hän lausui nämä sanat ääneen ja ajatteli Meleeseä. Puolen tunnin kuluttua hänen piti tavata tämä määrätyllä paikalla. Pääsisiköhän hän siksi vapaaksi? Miten hän voisi antaa sellaisen selityksen vankinaolostaan, ettei Mac Donald saisi aihetta viivyttää häntä? Kun vasaraniskut kävivät kuuluvammiksi, alkoivat hänen aivonsa työskennellä nopeammin. Kunpa hän nyt keksisi tilapäisesti tyydyttävän selityksen, jotta voisi päästä tuon helvetillisen salaliiton perille ja vangita murhaajansa. Hän toivoi saavansa jotain tietoja Meleeseltä.
Ei kestänyt kauan ennen kuin hänelle oli selvinnyt, miten hänen oli meneteltävä. Hän kokosi narunpalat ja kätki ne ruutisäkkien taakse, etteivät ne, jotka saapuisivat tarkastamaan miinaa, näkisi niitä. Tunnelin suulla oli vuorenhalkeama, jonne hän saattoi piiloutua. Kun miehet kumartuisivat tarkastamaan lankaa, hän tulisi esiin. Siten näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut miina-aukkoon heidän perässään.
Puolta tuntia myöhemmin muutamia kiviä vieri alas, ja hetken kuluttua haamu näkyi ryömien lähenevän miinaa. Sen perässä seurasi toinen ja sitten kolmas.