Tik-tik-tik!
Se oli hänen kellonsa. Kauhun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.
Paljonkohan kello oli?
Miinahan räjäytettäisiin yhdeksältä. Hänen lähtiessään asunnostaan se oli ollut neljä. Kuinka kauan hän oli ollut tajuton? Jokohan Mac Donald oli painanut sitä pientä valkoista nappia, joka lähettäisi hänet iäisyyteen?
Hän alkoi jälleen rajusti koettaa vapautua siteistään, mutta hän oli vähällä hirttäytyä naruun, joka oli kiedottu hänen kaulansa ympäri. Hän lyyhistyi uudelleen kokoon väsyneenä. Hänen siinä maatessaan silmät kiinni hänen järkensä alkoi toimia. Oliko hän todella sellainen raukka, että hän nyt tulisi hulluksi?
Tik-tik-tik!
Hänen kellonsa naksutti hyvin nopeasti. Olikohan se epäkunnossa? Hän koetti laskea sekunteja, mutta ei onnistunut. Aukaistessaan silmänsä hänen katseensa osui äskeiseen pieneen tulipalloon. Se ei ollut enää samanlainen kiiluva, tuijottava silmä kuin vähän aikaa sitten. Sen valo oli nyt paljon himmeämpi, heiketen heikkenemistään. Se oli jo melkein sammumaisillaan. Vielä muutama minuutti, ja hän olisi pimeässä! Oli siis kulunut useita tunteja, koska öljy nyt oli loppunut! Hän liikahti niin epätoivoisen rajusti, että naru kaulassa oli kuristaa hänet.
Vasta nyt hän huomasi, että hänen oli helpompi hengittää. Hänen suussaan ollut tukko oli siirtynyt pois, ja hän voi nyt huutaa. Hän huusi, tietäen kuitenkin, miten turhaa se oli. Hänen kärsimyksensä olivat kauheat. Tuntui kuin neuloja olisi pistetty syvälle hänen jäseniinsä; hänen selkäänsä särki tuskallisesti, ja hänen päänsä oli raskas kuin lyijy. Hänen jalkansa olivat tunnottomat. Hän oli halvaantunut — ja kauhunhuuto pääsi hänen huuliltaan.
Valo oli sammunut.
Niin kuin tuon tulipisteen sammuminen olisi merkinnyt hänen kuolinhetkeään, Howland kuuli samassa terävää, sihisevää ääntä, ja hän näki pienen tulisen kipinän hitaasti lähestyvän itseään.