— Pohjoiselle miinalle on tapahtunut jotain, sir, ja Mac Donald pyytää, että te tulisitte sinne niin kiireesti kuin mahdollista. Hän lähetti minut reellä teitä noutamaan.

— Mac Donald sanoi minulle, että miina on jo valmis sytytettäväksi, huomautti Howland pukiessaan ylleen. — Mitä nyt sitten on tapahtunut?

— Vika lienee latauksessa, arvelen. Minä kuulin hänen mainitsevan siitä. Hän toivoo, että heti tulisitte sinne.

Puoli tuntia tämän jälkeen reki pysähtyi sille paikalle, missä Howland aikaisemmin päivällä oli nähnyt miesten sullovan tunneliin ruuti- ja dynamiittisäkkejä. Kalliolla paloi puolikymmentä lyhtyä, mutta Howland ei voinut kuitenkaan huomata siellä liikettä. Insinöörin saattomies läimäytti piiskallaan, ja samassa kuului pimeydestä kuin vastauksena siihen miesäänen huikkaus.

— Se on Mac Donald, sir. Te tapaatte hänet toisen lyhdyn luona, missä on miinan aukko. Hän karjuu miehille ruutikammiossa, missä näki dynamiitin päällimmäisenä, vaikka sen pitäisi olla ruudin alla.

— Hyvä, Howland sanoi ja riensi sinne. Mutta hän oli tuskin astunut kymmenen askelta, kun joku kova esine osui hänen päähänsä, ja hän vaipui hervottomana maahan. Hän kuuli kuin unessa ääniä, kuiskaavia ääniä ympärillään; hän tunsi miten häneen tartuttiin ja häntä alettiin kantaa jonnekin, niin että jalat laahasivat maata. Sitten hän alkoi vajota alas — alas — alas — alas — kunnes hän lopulta meni tiedottomaksi…

Lähellä kuolemaa

Tulipunainen, tuijottava silmä läpitunkemattomassa pimeydessä — joku kaamea, kiiluva pilkku, joka sai hänet kauhusta vapisemaan — se oli Howlandin ensimmäinen havainto hänen palatessaan tajuihinsa. Silmä oli aivan hänen kasvojensa edessä, hänen päänsä tasalla; se oli kuin kultainen tulikuula, joka tuntui syöpyvän hänen sieluunsa. Hän koetti huutaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän yritti liikahtaa, mutta hänen jäsenensä näkyivät kadottaneen liikuntakykynsä. Silmä suureni. Hän huomasi sen olevan niin loistavan, että sen ympärillä oli kirkas sädekehä, joka yhä laajeni, kunnes pimeys näytti kokonaan häipyvän pois. Nyt Howland ymmärsi. Hänen edessään paistoi kymmenen jalan päässä lyhty. Hän yritti taas vapauttaa kätensä näkymättömistä kahleista. Hän luuli ensin, että hänestä pitivät kiinni ihmiskädet; lyhdyn valossa hän nyt kuitenkin huomasi, että hänet oli sidottu, eikä hän voinut huutaa sen vuoksi, että jotain paksua ja tukehduttavaa oli sullottu hänen suuhunsa.

Salaman nopeudella hän käsitti todellisen tilansa. Hän oli miina-aukossa, ja hänen ympärillään oli säkkejä, jotka olivat täynnä ruutia. Hän istui erään laatikon päällä — ja hänen allaan oli noin kaksikymmentä kiloa dynamiittia. Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hänen jalkojensa alta lähti kapea, valkoinen juova — sytytyslanka, ja sen pää oli laatikossa, jonka päälle hänet oli sidottu.

Hän koetti vapautua siteistä raivokkaasti, kunnes hän väsyi. Hän oli kuulevinaan Meleesen sanat: "Teidän täytyy lähteä — huomenna — huomenna — tai teidät surmataan!" Tälläkö tavoin hänen siis tuli kuolla? Hän sulki silmänsä ja koetti rauhoittua. Voiko todella olla ihmisiä, jotka tuomitsivat hänet näin julmaan kuolemaan? Miksi eivät hänen vihollisensa tappaneet häntä kalliolla? Olisihan se tapahtunut helpommin — keveämmin — mukavammin. Miksi häntä tahdottiin kiduttaa? Minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt? Oliko hän ehkä tullut hulluksi — ja oliko kaikki tämä vain hänen sekavien aivojensa kamalaa kuvittelua? Hän teki itselleen kysymyksen toisensa jälkeen, mutta mihinkään niistä hän ei osannut vastata. Hän oli aivan hiljaa, hän tuskin uskalsi hengittää. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sydämensä raju tykytys. Mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi erottaa toisenlaistakin heikkoa ääntä —