Howland oli huomaavinaan vanhemman insinöörin äänensävystä, että tämän mieli oli keventynyt; mutta hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään ylikatsastusmiehelle, heidän astellessaan miinaa kohti. Kun he saapuivat paikalle, miina oli jo valmiina sytytettäväksi. Se oli porattu viisitoista metriä syvään tunneliin rinteessä, ja Mac Donald osoitti seuralaiselleen sähkösytytyslankaa.
— Merkillistä, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan miinan räjähtämistä, Mac Donald sanoi. — Olemme työskennelleet miinan sijoittamiseksi kolme kuukautta. Tällaista tapausta ei näe kuin kerran elämässään. Mikähän sitä Thornea oikeastaan vaivaa?
Vastausta odottamatta Mac Donald kiirehti oikealle. Vahdit olivat jo paikoillaan ylhäällä, ja heidän huutonsa kuuluivat kauas: "Räjähtää — räjähtää — räjähtää!" kaikui hiljaisessa erämaassa, missä tällä hetkellä kaikki työt olivat pysähtyneet. Vuoren rinteelle oli kerääntynyt satakunta työmiestä, ja kun Howland ja ylikatsastusmies lähestyivät, he hajaantuivat suuren litteän kiven luona, jolle sähköpatteri oli asetettu. Mac Donaldin silmät säihkyivät, kun hän osoitti pientä nappia.
— Hyvä Jumala, minä en voi käsittää, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan räjäyttämistä! hän toisti jälleen. — Ajatelkaa — noin neljä tonnia ruutia ja noin sata kiloa dynamiittia. Ei muuta kuin kerran painaa nappia, niin salama kiitää lankaa pitkin, ja miina syttyy! Parin minuutin kuluttua ei koko vuorta ole olemassakaan. Eikö se ole todellakin suurenmoista? Hän suoristautui ja otti lakin päästään. — Herra Howland, tahdotteko painaa nappia?
Kummallisen tunteen valtaamana nuori insinööri kumartui silmäten vuoriin, jotka tummina ja jylhinä nousivat puolen peninkulman päässä ja ikään kuin uhmasivat ankaraa kohtaloaan. Vapisevin käsin hän painoi pientä valkeaa nappia, ja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Kului minuutti — kaksi — kolme — viisi, kun kipinä kulki pitkin sytytyslankaa. Kuului hiljainen paukaus, jonka jälkeen kohosi ilmoille jotain, mikä näytti sakealta tomupilveltä, ja ennen kuin se hälveni, korkeuteen syöksähti tulenliekki, jota samassa seurasi pari sekuntia kestävänä räjähdys. Syntyi jyrinää ja pauketta, ikään kuin maan perustukset olisivat järkkyneet; mustat savupilvet nousivat taivasta kohti, niin kuin tuhansien laukaistujen kanuunoiden suusta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi säihkyviä tulenliekkejä, ja toinen toisensa perästä kuului jysäyksiä, joista toiset jymisivät kauan, toiset taas jyrähtivät terävinä, lyhyesti. Kallionlohkareita sinkoili sinne tänne; tonninkin painoiset palaset lensivät satojen kyynäräin päähän. Tätä hirmuista luhistumista kesti noin kolmen minuutin ajan. Sen jälkeen tulipatsaat heikkenivät, ja savupilvet alkoivat hälvetä.
Howland tunsi käsivarteensa tartuttavan. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja näki ylikatsastusmiehen kalpeat tuijottavat kasvot. Howlandin korvissa humisi ja jokainen säije hänen ruumiissaan oli jännittynyt. Mac Donaldin ääni kuulosti hänestä niin kummalliselta ja juhlalliselta.
— Mitä sanotte tästä kaikesta, Howland?
Molemmat miehet puristivat toisiaan kädestä, ja kun he taas katsahtivat ympärilleen, he näkivät vain rikkinäisiä kiviä siellä, missä vielä äsken oli kohonnut jättiläisvuori estämässä lahdelle suuntautuvan rautatien rakentamista.
Paluumatkalla leirille Howland oli hyvin harvapuheinen. Näytelmä, jonka hän oli äsken nähnyt, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen; se herätti jälleen eloon hänen entisen intonsa ja kunnianhimonsa, mutta kuitenkaan hän ei löytänyt sanoja niiden tulkitsemiseen. Hän oli iloinen, kun päivällinen Thornen luona oli ohi, ja kun postireki, jossa vanhempi insinööri matkusti, oli lähtenyt, tunsi hän itsensä oikein riemastuneeksi. Nyt hän, Howland, oli kaiken johtaja; tästä hetkestä alkaen oli rautatie hänen tiensä. Erotessaan Mac Donaldista hän puristi tämän kättä tavalla, joka merkitsi enemmän kuin sanat. Asunnossaan hän riisui takin, sytytti piippunsa ja alkoi ajatella, mitä tämä kaikki hänelle vastaisuudessa merkitsi. Hänelle oli uskottu maailman suurimman rautatien rakentaminen — hänelle, Jack Howlandille, joka vain kaksikymmentä vuotta sitten oli paljasjalkainen, puoliksi nälkiintynyt katupoika ja joka myi sanomalehtiä kaupungissa, missä hän nyt oli kuuluisa mies. Mutta mikä olikaan se musta aave, joka uskalsi estää hänen menestymistään juuri nyt, kun hän oli saavuttamaisillaan suuren voiton? Hän puristi nyrkkiin kätensä muistellessaan kaikkea sitä, mitä jo oli tapahtunut — kurjaa hyökkäystä, varoituksia — ja hänen verensä alkoi kuumeta. Tänä iltanahan hän tapaisi Meleesen — saisiko hän tietää tältä mitään? Mutta sen hän tiesi, että ei anna itseään Gregsonin ja Thornen tavoin pakottaa lähtemään pois.
Yö saapuu aikaisin keskitalvella ylhäällä pohjoisessa, ja nytkin alkoi jo hämärtää, kun ulkoa kuului ääniä. Sitten äkkiä kolkutettiin kiivaasti ovelle. Howland pyysi tulemaan sisään, ja ovella näyttäytyivät miehen pää ja hartiat.