— Sitä se onkin — nyt. Eteläinen vuorenrinne räjäytetään kymmeneltä. Pohjoinen vuori halkaistaan sitten illalla. Siitä koituu ihana ilotulitus — satakaksikymmentäviisi tynnyriä ruutia ja neljä kahden kilon laatikkoa dynamiittia. Teidän täytyy nähdä se, Thorne.
— Se olisi jotain Mac, mutta kyllä se nyt jää minulta näkemättä. Minä lähden postireessä etelään. Juuri siksi kutsuin teidät tänne nyt aamulla. Saatte nyt tutustuttaa Howlandin kaikkeen.
— Mainiota! ylikatsastusmies huudahti, hieroen hyvillään käsiään. — Gregson ja Thorne ovat saaneet aikaan paljon. Silmänne suurenevat, kunhan olette nähnyt täällä kaiken. Olemme rakentaneet rautatien metsien, vuorten ja soiden läpi — ja kohta pääsemme maailman loppupisteeseen. Mannermaan halkaisijarata ei ole mitään tähän verrattuna.
— No, no, riittää, riittää! Thorne huudahti, ja Howland nauroi. Heti alussa hän oli alkanut pitää ylikatsastusmiehen punaisista, pisamaisista kasvoista.
— Siinä miehessä on sähköä, sanoi Thorne hiljaa Howlandille, kun Mac Donald siirtyi hiukan syrjään. — Hän on aina samanlainen — ylipäätään suruton kuin poikanulikka, josta kaikki pitävät, mutta suuttuneena hän on itse paholainen. En käsitä, miten leiri tulisi toimeen ilman häntä!
Samoin ajatteli Howlandkin monta kertaa seuraavan parin tunnin kuluessa. Mac Donald näytti olevan koko leirin sielu. Leiripäälliköt ja työnjohtajat osoittivat kyllä jotain kunnioitusta vanhempaa insinööriä kohtaan, mutta pari tuon punatukkaisen ylikatsastusmiehen lausumaa ystävällistä sanaa saivat heidän silmänsä äkkiä loistamaan. Thorne ei ollut entisensä kaltainen, hän, joka suuren yhtiön huomatuimpana miehenä oli saavuttanut paljon mainetta. Howland oli huomannut, miten tavattoman hermostunut Thorne oli työväkensä keskuudessa; hänen katseensa tähyili aina ympäri, ikään kuin hän olisi etsinyt erityisiä kasvoja. Mac Donaldin tarkka silmä oli havainnut Howlandin hämmästyksen, ja kerran kuiskasi hän tälle:
— Luulenpa, että Thornen on aika palata etelään. Hänen hermonsa menevät täällä pilalle. Ja kuitenkin Weston sanoi minulle eilen, ettei hänen terveytensä ole vaarassa. Minä en käsitä sitä.
Vähän ajan kuluttua he kääntyivät takaisin kotiin Thornen seurassa.
— Minä tahdon, että Howland näkee eteläisen miinan räjähtämisen, Mac Donald sanoi. — Thorne, tuletteko toimeen ilman häntä? Me palaamme kahdeltatoista.
— Tulen. Tulkaa siis syömään päivällistä kahdeltatoista. Siihen mennessä minä voin merkitä muistiin, mitä mahdollisesti olen unohtanut.