— Antakaa puolen tusinan parhaimpia miehiänne vartioida tunnelin suuta, Mac Donald. Minulla on syytä tutkia täällä huomenna asiaa. Pankaa liikkeelle huhu, että sytytyslanka oli viallinen. Ymmärrättekö?
Howland kömpi ulos ennen ylikatsastusmiestä, ja kun tämä oli ehtinyt pois miina-aukosta hänkin, insinööri oli jo kadonnut tähtikirkkaaseen yöhön. Howland kiiruhti tapaamaan nuorta kaunista tyttöä, joka, — niin hän luuli — paljastaisi koko kurjan salaliiton.
Kohtaus
Howlandin saapuessa sovitulle paikalle oli aikaa vielä lähes tunti, ennen kun Meleesen oli määrä saapua. Hän piiloutui pensaikkoon, istuutui kaadetulle kuusen rungolle ja sytytti piippunsa. Mutta raapaistessaan tulta hän varjosti sitä huolellisesti kädellään. Kamalan tapahtuman jälkeen Howland sai nyt vasta ensi kerran tilaisuuden miettiä rauhassa, ja hän huomasi pian, miten välttämätöntä tyyni harkitseminen tässä tapauksessa todellakin oli. Vähitellen hänen verensä alkoi kiehua kostonhalusta, ja hän toivoi pian saavansa nauraa noille ihmispaholaisille päin silmiä. Howland aavisti, että Meleese oli lähellä tuota joukkoa, mutta hän oli myöskin varma siitä, ettei tyttö aikonut hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin tahtoi pelastaa hänet. Samalla kertaa Howland päätti myös, ettei hän anna Meleesen pyyntöjen vähääkään vaikuttaa itseensä. Hän oli luvannut — korvaukseksi Meleesen luottamuksesta — päästää nuo roistot rangaistuksetta, mutta hän päättikin perua sen.
Oli jo lähes puoliyö, kun Howland jälleen katsoi kelloaan. Oliko mahdollista, ettei Meleese tulisikaan? Howland ei voinut, ei tahtonut uskoa, että tyttö tiesi mitään viime tapahtumasta. Ja kuitenkin — jos hän sittenkin tiesi —
Howland nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pimeässä. Hänen aivonsa toimivat kuumeisesti. Ne, jotka olivat tahtoneet hänet surmata, olivat nyt jo varmaan saaneet kuulla hänen pelastumisestaan. Tänä aikana oli voinut tapahtua paljon. Roistot olivat ehkä jo paenneet leiriltä. Eihän ollut lainkaan mahdotonta, että he jo olivat kiirehtineet pohjoiseen rangaistusta pakoon, ja ehkä vieden Meleesenkin mukanaan.
Äkkiä Howland kuuli keveitä, nopeita askeleita, ja hän kiiruhti iloisena vastaanottamaan sitä yksinäistä, hengästynyttä kalmankalpeata tyttöä, joka syöksyi esiin metsän pimennosta.
— Meleese! Howland huudahti hillitysti.
Hän levitti käsivartensa, ja tyttö juoksi suoraan hänen syliinsä, painautui häntä lähelle ja katsoi häneen suurin, pelästynein silmin.
— Nyt — nyt, hän nyyhkytti, — nyt te varmaan tahdotte lähteä täältä!