Meleese laski kätensä hänen olkapäilleen, ja kun Howland painoi hänet puoleensa, hänen päänsä vaipui nuoren miehen rintaa vasten, ja koko hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytyksistä.
— Lähdettehän täältä? kuiskasi tyttö jälleen, — lähdettehän —?
— En, minä en lähde, Howland vastasi varmasti. — En nyt sen jälkeen, mitä tänä iltana on tapahtunut!
Meleese irtaantui hänestä kuin olisi saanut halvauksen. Hän riuhtaisi kätensä irti Howlandin käsistä.
— Minä kuulin — tunti sitten — mitä on tapahtunut, virkkoi tyttö tukahtuneella äänellä. — Minä kuulin heidän — puhuvan siitä. Hän koetti hillitä itseään ja pysyä rauhallisena. — Teidän täytyy lähteä leiristä vielä tänä yönä!
Howland hymyili hänelle ja otti pelästyneet kasvot käsiensä väliin.
— Haluan peruuttaa sinulle eilen illalla antamani lupauksen, Meleese. Minä tahdon antaa sinulle tilaisuuden varoittaa ketä hyvänsä. Mutta minä en palaa etelään. Tästä hetkestä alkaa niiden kurjien roistojen etsintä, jotka ovat yrittäneet surmata minut. Ennen aamun koittoa hakee heitä joka mies Wekuskossa, ja jos heidät löydetään, ei ole puhettakaan armahtamisesta. Tahdotko auttaa minua, vai —
Ennenkuin Howland oli lopettanut lauseensa tyttö oli jälleen riistäytynyt irti hänestä. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan; hänen huulensa saivat kovan sävyn ja kaikki hellyys näytti äkkiä kadonneen hänen olennostaan. Hänen äänensä kuului merkillisen oudolta, hänen kysyessään tylysti:
— Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!
Kysymys kummastutti Howlandia, mutta hän käänsi kuitenkin kellonsa tähtien valoa vasten, voidakseen nähdä, paljonko se oli.