— Kätenne, herra! Kuolema on jo tuolla alhaalla kentällä, tai ainakin tulee sinne pian. Minun täytyy sitoa kätenne.
— Minä ymmärrän, Howland sanoi hiljaa eikä vastustellut. Taaskin hän kuunteli vuoren laelta kuuluvaa kamalaa ulvontaa. — Sinä pelkäät, että minä surmaan sinut.
— Se on varoitus, herra! Te voisitte ehkä koettaa tappaa minut. Joka tapauksessa otan nyt varoituksesta vaarin.
— Pyhimyksesi suojelkoot sinua, Jean, mutta onpa tämä kaikki peräti epämiellyttävää! Howland mutisi naurahtaen vastoin tahtoaan. — Nyt kun minä jälleen olen sidottu, ei tietysti voi olla muuta mahdollisuutta, kuin että juuri minä olen kuoleman oma.
— Se ei ole aivan varmaa, puoliverinen sanoi, — mutta paljon mahdollista, että nyt on teidän vuoronne. Niin melkein luulen.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ulvahdukset taas kuuluivat.
— Sinä saat minut kerrassaan hermostumaan, Jean, — sinä ja sinun kirotut koirasi.
— Vaiti, herra.
Vuorenjuurella näkyi varjo, jota Howland ensin luuli kallionkielekkeeksi. Mutta kun he lähestyivät sitä, hän näki että se oli rakennus. Croisset tarttui häntä käsivarteen.
— Jääkää tähän, hän käski. — Minä palaan pian.