— Olen.
Jean otti esiin revolverinsa ja viritti hanan, tarkoituksella.
— Muistakaa, että minä ammun teidät, jos ette pidä sanaanne. Menkää nyt edellä!
Hän viittasi alas vuorenrinnettä.
Punaisen surman talo
Heidän päästyään puoliväliin vuorenrinnettä insinöörin pysäytti Croisset'n hiljainen huudahdus. Howland kääntyi. Vuorenharjanne näkyi selvästi, ja valjakon kuusi koiraa seisoivat siellä takajaloillaan hiljaa ja liikkumatta kuin puuveistokset. Howland otti piipun suustaan ja silmäsi Croisset'ia. Hänestä siirsi hän katseensa jälleen koiriin. Niiden sfinksimäinen asento ja niiden vainuavat kuonot tekivät kauhua herättävän vaikutuksen. Äkkiä kuului ääni — se oli kuin haikea valitus ja tavattoman surullinen. Croisset oli kuullut sen jo äsken ja hän näytti kuin paikkaansa naulitulta. Juuri kun Howland luuli sen lakkaavan, se toistui, entistä voimakkaampana ja valittavampana, muuttuen lopulta raivoisaksi ulvonnaksi. Se ei ollut yksinäisen, nälkäisen avunhuutoa — siinä äänessä oli kuolemaa. Howland seisoi paikallaan vavisten, kun Croisset tuli hänen luokseen, ja hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.
— Herra, noin ulvovat koiramme ainoastaan silloin kun joku pian kuolee, hän kuiskasi. — Woonga aloitti ulvomisen. Se on yksitoista vuotta vanha, eikä se vielä koskaan ole erehtynyt.
Hänen silmissään oli hyvin levoton ilme.
— Minun täytyy sitoa kätenne, herra!
— Mutta minähän olen antanut sanani, Jean.