— Se vain teki minun tukkani valkoiseksi, Jean. Katso, miten valkoinen se on — valkoisempi kuin lumi.
Croisset katseli häntä huolestuneena, kuitenkaan keskeyttämättä syöntiään. Hänen ilmeensä nähdessään Howland puhkesi nauruun.
— Älä ole peloissasi, Jean, hän sanoi rauhoittavasti. — Minä en ole vaarallinen. Mutta sen sanon, että minä raivostun, ellei pian tapahdu jotain järjellistä. Mitä nyt, joko taas lähdemme?
— Jo, ja heti paikalla, herra, Croisset vastasi, alkaen hoputtaa koiria. — Tahdotteko kävellä, juosta vai istua reessä?
— Sinun luvallasi mieluummin kävelen ja juoksen.
— Voitte tehdä sen, mutta jos yritätte paeta, ammun teidät. Juoskaa koirien oikealla puolella, minä juoksen tällä puolen.
Aina siihen asti kunnes Croisset pysäytti iltapäivällä, Howland piti silmällä, näkyisikö toista rekeä, mutta sitä ei ilmestynyt. Kerran hän mainitsi siitä Croisset'lle, mutta tämä vastasi vain kohauttamalla olkapäitään sekä katseella, joka pani Howlandin vaikenemaan. Muuten hän oli, silloin tällöin silmätessään kompassiaan, huomannut, että heidän tiensä oli kääntynyt hiukan itään päin. Ennen hämärän tuloa hän oli niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä rekeen. Croisset näytti aivan väsymättömältä, ja tähtien sekä kuun punertavassa valossa hän johti huolellisesti koiriaan, kunnes he vihdoin pysähtyivät vuorenharjanteen laella, mistä avautui pohjoiseen päin silmänkantamattomiin ulottuva lumikenttä.
— Me kuljemme enää vain pienen matkan, herra, Croisset sanoi tullen reen luo. — Minun täytyy nyt panna teille suukapula ja sitoa teidän kätenne. Mutta jalkanne saatte pitää vapaina.
— Kiitos, Howland sanoi. — Se on kuitenkin aivan tarpeetonta, Croisset. Minä olen nyt täysin varma siitä, että kohtalo tahtoo leikkiä minun kanssani loppuun mielenkiintoisen leikin, ja koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä olemme, minä lupaan sinulle, etten tee mitään muuta kuin polttelen piippuani, jos sinä annat minun rauhallisesti astua vieressäsi.
— Ette siis koeta paeta? kysyi Croisset epäillen. — Ja oletteko myös vaiti?