— Ymmärrättekö? Croisset toisti hymyillen.
— Minä — minä luulen ymmärtäväni, Howland vastasi kumeasti. — Te tarkoitatte — että — Meleese —
— Minä tarkoitan, että teidät olisi otettu hengiltä eilen illalla, ellei Meleese olisi teitä pelastanut. Te pelastuitte miina-aukosta — mutta toista surmaa te ette olisi välttänyt. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Mutta täällä te olette turvassa. Ne, jotka vainoavat henkeänne, uskovat pian, että olette kuollut, ja silloin annamme teidän palata. Eikö se ole todellakin lempeä kohtalo sellaiselle, joka ansaitsisi tulla revityksi kappaleiksi ja heitetyksi korppien ruoaksi?
— Etkö tahdo kertoa enempää, Jean? insinööri kysyi.
— En muuta kuin että vaikka tahtoisinkin tappaa teidät, pidän kuitenkin teistä. Ehkä siksi, että minäkin olen kerran elänyt etelässä. Kuusi vuotta palvelin yhtiötä Montrealissa, missä kävin koulua.
Sen jälkeen hän kietaisi poronnahkaturkin lujemmin ympärilleen ja avasi oven. Vieläkin kuului vanhan vetokoiran ulvonta.
— Sinä sanoit, että täällä oli kuolema, Howland kuiskasi kumartuen puoliverisen puoleen.
— On eräs, joka jäi eloon punaisen ruton jälkeen, Croisset sanoi kuiskaten hänkin. — Hän kadotti vaimonsa ja lapsensa ja tuli itse hulluksi. Hän asui sitten pienessä mökissä tuolla metsän rajalla, ja kun minä saavuin tänne tänä iltana, siellä oli katolla punainen lippu. Ruton tullessa asetetaan täällä aina punainen lippu katolle varoitukseksi muille. Se on laki tässä maassa. Mutta nyt tuuli on repinyt lipun alas. Hän on kuollut.
Howlandia puistatti.
— Isorokkoon?