Näillä muutamilla avomielisillä sanoilla hän oli selvittänyt tilanteen. Hän oli kertonut tytölle, kuka hän oli, oli ilmoittanut syyn mielenkiintoonsa häntä kohtaan sekä vihjannut tälle siitä, millainen se talo oli, jossa he nyt olivat. Hän koetti tarkkailla sanojensa vaikutusta ja katui heti, että oli käynyt niin suoraan asiaan. Tytön katse harhaili hetken ympäri huonetta; Howland näki hänen povensa kiivaasti kohoavan, näki hänen poskiensa kalpenevan, näki pelästyneen ilmeen hänen silmissään, kun ne katsoivat häneen, suurina ja kysyvinä.
— En tiennyt — tyttö kirjoitti äkkiä, mutta jätti lauseensa kesken. Hänen kasvonsa olivat nyt yhtä valkoiset kuin silloin, jolloin Howland oli nähnyt hänet ikkunan läpi. Hänen kätensä värisi hermostuneesti ja hänen huulensa vavahtelivat tavalla, joka sai Howlandin sydämen tykyttämään kiivaammin. — Olen myöskin vieras täällä, tyttö kirjoitti sitten. — En ole ollut täällä koskaan ennen. Minä olen tullut siksi että —
Taas hän keskeytti lauseensa, ja näytti kuin häneltä olisi pyrkinyt kuuluville nyyhkytys, hänen jälleen kääntäessään katseensa Howlandiin.
— Minä tulin siksi että tekin tulitte.
— Miksi? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja rauhallisesti. —
Sanokaa minulle — miksi?
Tyttö kirjoitti:
— Olen vieras. Tarvitsen jonkun, joka auttaa minua. Sattumalta sain tietää, kuka olette, ja päätin lähteä teitä tapaamaan hotelliin, mutta sinne saavuttuani en uskaltanutkaan astua sisään. Sitten näin teidät ikkunasta. Hetken kuluttua tulitte ulos, ja näin teidän tulevan tänne. En tiennyt, millainen tämä paikka oli, ja lähdin tänne jälkeenne. Tuletteko mukaani — sinne missä asun — niin minä kerron teille —
Tyttö jätti lauseensa kesken ja katsoi häneen rukoilevasti. Sanaakaan virkkamatta Howland nousi ja otti hattunsa.
— Minä tulen. Hän pyysi tyttöä kirjoittamaan nimensä. Tämä vain hymyili, ja hänen poskensa punehtuivat. Sitten hän kääntyi ja lähti portaita alas, ja Howland seurasi häntä. Ulkona Howland tarjosi hänelle käsivartensa.
— Ihana ilma! hän huudahti ihastuneena.