— Mutta se on totta. Valehtelin — valehtelin teille kauheasti. Teidän täytyy nyt siis lähteä. Ettekö käsitä? Jos nyt joku tulisi ja näkisi teidät täällä —
— Silloin syntyisi tappelu, insinööri sanoi tuimasti. — Olen tullutkin tänne valmiina taistelemaan. Hän vaikeni ja näki Meleesen ruskean pään vaipuvan alas, ja tytön koko ruumis värisi. Howlandin kasvoilta oli kalpeus kadonnut. Hänen sydämensä sykki ilosta — hän oli varma Meleesen rakkaudesta — hän puristi tyttöä lujemmin itseään vasten ja kohotti kädellään hänen kasvojensa. Tyttö ei vastustanut, mutta Howland huomasi hänen kasvoillaan saman rukoilevan ilmeen kuin aikaisemmin Wekuskon tiellä.
— Miksi et kerro minulle kaikkea? Howland kysyi. — Sinä luulet, että jos kertoisit minulle muutamia seikkoja, minä en koskaan enää tahtoisi nähdä sinua. No, jos sinä nyt tahdot, että minä lähtisin — miksi et siis kerro minulle niitä. Ellet voi sitä tehdä, niin seuraa minua tänä iltana! Me voimme lähteä minne tahansa — vaikka maailman ääriin.
Howland vaikeni sen ilmeen takia, joka oli ilmestynyt Meleesen kasvoille hänen katsoessaan ikkunaan päin. Tytön katseesta kuvastui sanomaton kauhu, ja tahtomattaan nuori insinöörikin käänsi katseensa samaan suuntaan. Ikkunan takana näkyivät miehen kasvot. Howland erotti parin tuijottavia silmiä sekä tuuhean, villinnäköisen, lumisen parran. Hänen ollessaan kuolemaisillaan Prince Albertin lähellä, missä hänen kimppuunsa oli hyökätty, hän oli nähnyt nuo samat piirteet; niissä kuvastui nyt sama viha, sama pirullinen julmuus kuin silloinkin.
Howland irrottautui kiireesti tytöstä ja tähtäsi revolverillaan ikkunaan. Samassa kasvot olivat kadonneet. Mutta ei kestänyt kuin pari silmänräpäystä, kun hän kuuli miesäänen huutavan jotain, sitten heti toisen äänen, ja sen jälkeen ulko-ovi avattiin kiireesti.
Howland kääntyi ja nosti aseensa kohti ovea. Mutta Meleese kiirehti hänen eteensä ja lukitsi oven nopeasti. Sen jälkeen hän riensi Howlandin luo — kalvennein kasvoin ja ruumis väristen pelästyksestä. Sanaa sanomatta tyttö tarttui insinöörin käsivarteen ja vei hänet saman verhon taakse, missä hän itse oli ollut Howlandin tullessa sisään. He olivat nyt toisessa huoneessa, jota takkavalkea valaisi himmeästi ja jossa myös oli yksi ikkuna.
— Teidän täytyy poistua — tätä kautta! hän huudahti, ja hänen kyntensä painuivat syvälle Howlandin käsivarteen. — Pian! Voi Jumalani, miksi ette kiiruhda? Ettekö voi mennä?
Howland seisoi hiljaa. Käytävästä kuului ankaraa kolkutusta, ja ovea vaadittiin avattavaksi. Ulkona haukkui koira, ja myös siellä huhuili toinen miehen ääni.
— Miksi menisin? hän kysyi. — Sanoinhan minä sinulle, Meleese, muutama minuutti sitten, että olen valmistautunut tappeluun. Aionkin jäädä tänne — taistelemaan!
— Oi älkää, älkää! tyttö nyyhkytti koettaen vetää häntä lähemmäs ikkunaa. — Pääsette nyt helposti pakoon lumimyrskyn suojassa. Lumi peittää jälkenne. Jos jäätte tänne, niin teidät tapetaan — tapetaan —