— Jos sinä et tule — kuukauden kuluessa — palaan tänne, hän sanoi.
Meleese kurotti hänelle suudelman ja kuiskasi:
— Minä tulen.
Tuskin Howlandin jalat olivat koskettaneet maata, kun hän kuuli koiran haukkuvan kiivaasti aivan vieressään, ja kun hän juoksi pois lumipyryssä, tämä seurasi hänen kantapäillään. Koiran haukunnan ja miesten kovaäänisten huutojen välissä hän ehti tuskin hengittää. Hänen ylitseen lensi luoteja toinen toisensa jälkeen, ja käheä ääni kuului yllyttävän koiraa.
Howland huomasi pian, että jos koira saisi seurata häntä, hänen pakonsa olisi turha. Siksi hän äkkiä hiljensi vauhtiaan, viritti revolverin hanan ja kääntyi vihollisiinsa päin. Hän ampui kolme kertaa — ja valitushuuto todisti, että kuulat olivat osuneet.
Taas hän syöksyi eteenpäin — koskaan ei hänen verensä ollut kiehunut niin kuin nyt. Ikkunan vieressä Meleese seisoi kuunnellen ja rukoili hänen puolestaan. Tietoisuus siitä, että hän oli voittanut itselleen tuon ihanan olennon, synnytti Howlandissa rajua, melkein hulluuteen saakka kuohahtavaa riemua. Nyt ei mikään voinut estää häntä. Hän panosti revolverinsa uudelleen.
Jean Croisset'ia, joka makasi sidottuna majassa, hän ei ennättänyt ajatella lainkaan. Hänestä oli hulluutta palata tuon ranskalaisen luo. Howland tahtoi nyt kulkea yksin erämaassa luottaen vain revolveriinsa ja kompassiinsa. Hänen vihollisillaan ei tässä tapauksessa olisi ainakaan reen jälkiä seurattavanaan; hänen ei nyt tarvinnut pelätä, että joku hänet pettäisi.
Hän pysähtyi hetkeksi kuunnellakseen ja katsoakseen taakseen. Mutta kun hän taas aikoi jatkaa matkaansa, hänen sydämensä oli vähällä lakata sykkimästä. Noin kuuden askeleen päässä hänestä näkyi varjo, ja ennen kuin hän ehti vetää esiin revolverinsa, kuului pamaus. Howland horjahti taaksepäin, näkyi leimahdus, revolveri putosi, ja lumelle kaatuessaan hän tunsi saman käheän äänen, joka oli usuttanut koiria. Sitten seurasi hiljaisuus — kunnes vähän ajan päästä kuului ääniä. Nekin häipyivät, mutta yksi ainoa kuiske soi hänen korvissaan, kuiske niin valittava, nyyhkyttävä. Hän tiesi, että se oli Meleese. Howland koetti puhua, mutta hänen kielensä oli kuin lyijyä, ja koettaessaan kohottaa käsiään, ne olivat kuin rautakahleissa.
Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän vietti tuskallisen yön, kunnes aamun ensimmäinen säde pilkahti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut siinä vuosikausia, ja tänä aikana hän oli turhaan koettanut liikuttaa jäseniään. Mutta viimein hän kuitenkin voitti. Hänen silmänsä avautuivat, ja hän nousi. Hänen ensimmäinen havaintonsa oli, ettei hän maannutkaan lumessa, eikä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. Sen sijaan hän tunsi nyt olevansa kosteassa vankiluolassa. Hänen ympärillään oli pimeää — paitsi kohtaa, missä pieni keltainen tulisilmä tuijotti häneen. Ensin hänestä näytti kuin tuo silmä olisi ollut peninkulman päässä. Mutta se läheni — läheni — kunnes hän huomasi sen kynttiläksi, joka paloi noin metrin päässä hänestä.
Jeanin kertomus