Howland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella. Hänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa hän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan saakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet aivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot kuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen kynttilän.
Howlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä pöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä alemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi minuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi vankilansa mustat muurit.
Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin hän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä ja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja heti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi pistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista tulvi sisään raitista ilmaa.
Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän tarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä oli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty taskuun.
Hän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti kellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli aivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi maahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään. Se oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen rahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet paperit olivat kadonneet.
Hän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut tajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti hämärän tultua — ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä yhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään. Veri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka. Hänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän ihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä ollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.
Luultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko kaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta? Veri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he vain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen pienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä tilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.
Oli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat hänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan, todellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia tunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin seuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta ja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain pääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla olevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat pyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu — ehkä kilpa-ajo — mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi Meleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland nousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai taas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä — ja luvannut.
Howland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut. Hän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja laho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten nopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä herättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku yskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi pöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän tuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä asennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen kädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota ennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.
— Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi synkästi.