Hän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja Howland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista ilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko tai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään lamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet siitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.
— Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen insinöörin puoleen. — Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille vettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne valuvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille — ja minulle.
Hän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui Howlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin insinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen ilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.
— Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. — Leirillä jo odotetaan.
On mahdotonta päästä pakenemaan.
— Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti rauhallisena. — Miten sinun on käynyt?
— Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen kiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut mitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.
— Se on ollut Meleese, sanoi Howland. — Minä kerroin sinusta hänelle.
Jean nojasi päänsä käsien varaan.
— Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. — Hän lähettää terveisiä ja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän vain tietäisi — jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole sanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen — sen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne pelastaakseen teidät — ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin kaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?
Howlandia puistatti. — Puoli viisi.