— Jean Croisset, pöydällä kelloni alla on kirjelappu. Vie se Meleeselle kun olet ampunut minut! Ellet tee sitä, minun haamuni seuraa sinua niin kauan kuin elät!
Ei ääntäkään — ei näkynyt teräksen välähdystä aukossa. Tulisikohan luoti takaapäin?
Tik-tik-tik-tik —
Howland laski kellon tikitystä kahteenkymmeneen. Silloin hänet keskeytti ääni, hän sulki silmänsä, ja hänen ruumiinsa vapisi.
Kello löi kuusi kertaa.
Tuskin lyönnit olivat lakanneet, kun hän kuuli liikettä ulkopuolelta ja matalia ääniä; heti sen jälkeen näkyi valojuova ovessa. He olivat tulossa! Häntä ei siis tapettaisikaan salaa, vaan katselijoiden ollessa läsnä, niin kuin sivistysmaissa on tapana. Howland laski kätensä. Tämä oli kauheaa. Hän oli jo kuulevinaan, miten Jean viritti pyssyn hanan.
Mutta se olikin käsi, joka hapuili lukkoa. Nyt ei enää kuulunut puhetta, vain valittava ääni, josta hän ei saanut selvää, mikä se oli. Silmänräpäyksessä hän käsitti sen. Ovi avautui, ja valkopukuinen Meleese syöksyi äänekkäästi huudahtaen hänen luokseen. Mitä sitten tapahtui — ovella näkyi kalpeita kasvoja, kuului heikko huudahdus — Howland ei huomannut sitä, sillä hän ajatteli, että Meleesen oli annettu tulla viimeisen kerran häntä tapaamaan. Hän piti tyttöä sylissään, ja tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten, hokien sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Rowland tuli ajatelleeksi, että tämä olikin vain unta, kun hän tunsi Meleesen käsien lämmön, hänen kasvojensa hehkun, hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa painuvan vasten omiaan. Nuori insinööri avasi silmänsä ja näki ovella Jean Croisset'n ja tämän takana villinnäköiset, partaiset kasvot — samat kasvot, joiden hän oli nähnyt kumartuvan ylitseen silloin, kun hänen kimppuunsa oli hyökätty Prince Albertissa. Näiden takana hän näki vielä vilaukselta kolmannenkin haamun. Hän painoi Meleesen yhä lujemmin syliinsä, ja kun hän katsoi tyttöä kasvoihin, hänen kauniit silmänsä olivat kyllä täynnä kyyneleitä, mutta samalla ne säteilivät ilosta. Hänen huulensa vavahtelivat, kun hän aikoi puhua. Äkkiä Meleese irtaantui hänestä ja kiirehti ovelle, ja Jean Croisset tuli sisään; partainen, villin näköinen mies jäi paikalleen.
— Herra, seuraisitteko minua? Jean sanoi.
Parrakas mies hävisi pimeyteen, ja sanaakaan sanomatta Howland seurasi ranskalaista, katsoen yhä Meleesen varjomaista ilmestystä. Toisetkin haamut katosivat pimeyteen. Jean kulki Howlandin rinnalla — parrakas mies kulki hieman edellä. Vielä kymmenisen askelta, ja he olivat portailla, joille lankesi valo. He tulivat huoneeseen, jonne näkyi jo heikko aamunsarastus. Pöydällä paloi kuitenkin lamppu, ja pöydän ympärillä oli tuoleja. Croisset antoi insinöörille merkin istuutua. Samassa parrakas mies käänsi heille selkänsä ja lähti pois huoneesta. Jean kohautti olkapäitään.
— Hyvä Jumala — tämä tarkoittaa, että he jättävät asian kokonaan minulle. Minua ei tosin ihmetytä, että hänen on vaikea puhua teille mitään. Ehkä nyt ymmärrätte?