Kahdesti hän huusi ranskalaista, mutta ei kuullut vastaukseksi muuta kuin oman äänensä kaiun jäisessä vankilassaan. Nyt hän alkoi miettiä tarkemmin. Jos Meleeseä pidettiin suljettuna huoneeseensa, ei Croisset — jonka nyt tiedettiin olleen petturi — pääsisi hänen luokseen. Meleese oli jollain tavoin salaa antanut hänelle kirjelipun, ja Jean oli tehnyt viimeisen palveluksen hänelle.
Howlandissa heräsi myötätunto ranskalaista kohtaan. Paljon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt, selvisi hänelle nyt. Hän ymmärsi, miksi Meleese ei ollut voinut sanoa hänelle niiden nimiä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa Prince Albertissa ja Wekuskossa; hän tajusi, miksi Meleese oli paennut sen jälkeen kun hänet vietiin pois, ja miksi Jean näin uskollisesti oli säilyttänyt salaisuuden hänen takiaan. Meleese oli taistellut pelastaakseen hänet omilta veljiltään, ja samoin oli Jeankin taistellut hänen puolestaan. Tällä hetkellä Howland toivoi Croisset'n nyt olevan luonaan, että hän voisi kiittää tätä. Kaiken sen avun takia, mitä Jean oli antanut hänelle, puoliverinenkin sai nyt kärsiä, sillä Howland arvasi, että Jeanin oli ammuttava kuolettava laukaus. Sitä eivät tee veljet, vaan Jean Croisset.
Minuutit kuluivat, ja hän ihmetteli, miten kylmäverisesti hän odotti loppuaan. Hän jopa yritti arvata, mistä aukosta luoti tulisi. Sama se — lamppu paloi hyvin, hän ei voisi piiloutua mihinkään nurkkaan. Häntä jopa hymyilytti ajatus, että hän saattaisi sammuttaa lampun, ryömiä pöydän alle ja siten pitentää elinaikaansa muutamilla sekunneilla. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hän toivoi ennemmin, että ratkaiseva hetki tulisi jo ja että kaikki olisi ohi.
Howland oli onnellinen siksi, että hän tiesi Meleesen rakastavan häntä kiihkeästi. Mutta kuinka oli mahdollista, että tyttö olisi tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, jos hän uskoi hänen olevan isänsä murhaaja ja sen miehen poika, joka oli vienyt häneltä hänen äitinsä? Mahdotonta, Howland ajatteli. Meleese ei uskonut häntä syylliseksi, mutta kuitenkin — miksi tämä ei ollut maininnut siitä äskeisessä tervehdyksessään?
Hänen katseensa osui pöydällä olevaan paperipalaan ja hän alkoi kaivella taskujaan. Hän löysikin pienen lyijykynän, ja kirjoitti Meleeselle muutaman sanan jäähyväisiksi. Lopetettuaan hän asetti paperin kokoontaitettuna kellonsa alle. Viimeisellä minuutilla, vähää ennen laukausta hän pyytäisi Jeania ottamaan sen. Hän katsoi kelloa ja huudahti kiivaasti.
Se oli enää kymmentä vaille.
Hän kuuli ääniä ja koirien haukuntaa ja sen jälkeen nopeita askeleita.
Sitten palasi taas hiljaisuus.
— Jean! hän huusi siepaten kirjelappunsa. — Halloo — Jean — Jean
Croisset —
Ei ääntä, ei vastausta. Howland kuunteli. Varmasti Croisset oli siellä! Hän katsoi jälleen kelloa. Neljän minuutin kuluttua pamahtaisi laukaus. Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hän yritti taas huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän syöksyi pöydän luoja pani kirjeen taas kellon alle. Kaksi minuuttia! Yksi ja puoli. Yksi.
Hän päästi huudon, juoksi keskelle lattiaa, nosti käsivartensa ylös ja käänsi kasvonsa aukkoihin päin, mutta samalla kertaa hän huusi niin paljon kuin jaksoi: