"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä — paljaalla kädellä", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä äänellä. "Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika — katsohan tuota!"
Kazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin kääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa hänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos uskaltaisi! Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista varten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman erällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: "Herranen aika! Katsohan tuota!" — ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua ajamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta pukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä tähtinä kimmeltäen.
"Katsopa!" kuiskasi hän. "Katsopa!"
Vielä puolen tuumaa — tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi ison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa — naisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku kättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin. Hän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja näki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen mieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä Isobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt miehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet epäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen jollakin tavalla olevan naisen mieleen.
"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?" sanoi isäntä lempeästi. "Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme mahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan — meidän kummankin! Hän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken elinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin paholaiset — eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?"
Vielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet makaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet Isobelia. Hän katsoi ja kuunteli — ja koko ajan hänessä yhä yltyi halu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita tai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja somasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan, kiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli rivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän oli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet koskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä hän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja lintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille sävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä pelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän ja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa takakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut taivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä. Hitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen tähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää — tuuman verran erällään, kurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä nuoren naisen luo — puolitiessä huoneen poikitse — kun ihmeelliset säveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.
"Jatka vain!" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.
"Jatka vain! Älä keskeytä!"
Isobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja jatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä eivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä lähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle valuneita helmoja. Ja sitten — hän makasi vavisten, sillä Isobel oli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän kotansa edustalla, oli myös kuullut "Karibulaulun" hurjaa luikkausta, — mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun tapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen, niin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel äkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä herätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä. Toisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä syvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa värähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän kuuli isäntänsä yskivän.
"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista — mutta en olisi ikinä uskonut sen noin tekevän", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin mielestä outo sävy.