II
POHJOISEEN
Merkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä ja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää valjaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista, pitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän kaipasi ajajan "kush-kush-hu-jah!" huutoa, kaksikymmenjalkaisen karibunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta takanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat paikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä puuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään, silloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.
Missä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä, mikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja välistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan olisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin, sillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn oven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin kyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui hyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat ihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen Kazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin, että nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän muisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.
Sitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa kiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi levottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä kasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen kaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli seurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää. Hänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja kieltäytyi liikkumasta.
"Tule, Kazan", houkutteli mies. "Tule vain, poikaseni."
Hän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti ruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Hänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan lähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen päätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi vieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan, jonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos, nauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja jännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti pyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän kuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui. Suljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä, hänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti aukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään alas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi hän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille hän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina ja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki ainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta kurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä päänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin johdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja Kazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen kädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas ääni:
"Kaa-aa-zan!"
Nuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.
"Senkin veijari!" hohotti hän.