Harmaa Hukka ei ollut enää kuutamossa. Likellä kallionlohkareita viruivat kolmen pennun hervottomat ja elottomat pikku ruumiit. Ilves oli repinyt ne palasiksi. Surullisesti vinkuen Kazan lähestyi ja pisti päänsä kallioiden väliin. Harmaa Hukka oli siellä, parkuen itsekseen äskeisellä hirveän vaikeroivalla tavalla. Kazan astui pesään ja alkoi nuoleskella hänen vertavuotavia hartioitaan ja päätään. Lopun yötä Harmaa Hukka vikisi tuskissaan. Päivän sarastaessa hän laahasi itsensä ulos kalliolle elottomien pikku ruumiiden luo.
Ja silloin Kazan näki, minkä hirvittävän työn ilves oli tehnyt. Sillä Harmaa Hukka oli sokea — ei päiväksi tai yöksi, vaan kaikiksi ajoiksi. Pimeys, jonka läpi mikään auringon valo ei voinut tunkeutua, oli verhonnut hänet. Ja ehkäpä taaskin eläimellinen vaisto, joka usein on ihmisälyä merkillisempi, ilmoitti Kazanille, mitä oli tapahtunut. Sillä hän tiesi nyt, että Harmaa Hukka oli avuton — avuttomampi kuin ne pikku olennot, jotka joku tunti sitten olivat kuutamossa iloisesti teutaroineet. Hän pysytteli Harmaan Hukan likellä koko sen päivän.
Turhaan Joan silloin kutsui Kazania. Hänen äänensä kantautui Sun Rockille, ja Harmaan Hukan pää puristui tiukemmin Kazania vastaan, ja Kazanin korvat painuivat taaksepäin, ja hän nuoleskeli kumppaninsa haavoja. Myöhään iltapäivällä Kazan jätti hänet yksikseen juuri niin pitkäksi aikaa, että ehti juosta polun alapäähän ja tuoda sieltä lumikenkäjäniksen. Harmaa Hukka kosketti kuonollaan sen turkkia ja lihaa, mutta ei tahtonut syödä. Vielä vähän myöhemmin Kazan suostutteli hänet seuraamaan itseään polulle. Hän ei halunnut enää viipyä Sun Rockilla eikä myöskään halunnut, että Harmaa Hukka jäisi sinne. Askel askelelta hän houkutteli toista tulemaan luikertelevaa polkua pitkin, kauas pois kuolleiden pentujen luota, ja Harmaa Hukka suostui liikahtamaan vain silloin, kun Kazan oli hyvin likellä, niin likellä, että hänen arpeutunutta kylkeään voi kuonolla koskettaa.
He joutuivat vihdoin sellaiseen kohtaan polkua, missä piti kallion reunalta hypätä kolmen tai neljän jalan matka alaspäin, ja silloin Kazan huomasi, kuinka perin avuttomaksi Harmaa Hukka oli käynyt. Hän vikisi ja kyyristyi parikymmentä kertaa ennenkuin uskalsi hypätä, ja silloin hän harppasi jalat jäykkinä ja lyyhistyi kokoon Kazanin jalkoihin. Siitä lähtien ei Kazanin enää tehnyt mieli niin kovin hoputtaa häntä, sillä tämä hyppäys oli todistanut, että kumppani oli hyvässä turvassa vain silloin, kun hänen kuononsa kosketti toisen kylkeä. Tasangolle saavuttua Harmaa Hukka seurasi Kazania kuuliaisesti, hölkäten vieressä, toinen lapa hänen lonkkaansa vasten.
Kazan suuntasi kulkunsa tiheikköön, joka oli puolen mailin päässä poukaman perällä, ja tällä lyhyellä matkalla Harmaa Hukka kompastui ja kaatui monta kertaa. Ja aina hänen kaatuessaan Kazan oppi vähän lisää sokeuden rajoituksista. Kerran hän syöksähti jänistä ajamaan, mutta ei ollut edennyt kahtakymmentä hyppäystä, kun jo pysähtyi ja katsoi taakseen. Harmaa Hukka ei ollut hievahtanut tuumaakaan paikaltaan. Seisoi vain liikkumatta, ilmaa nuuskien — odotellen häntä. Kokonaisen minuutin Kazan seisoi, hänkin odotellen. Sitten hän palasi Harmaan Hukan luo. Tästedes Kazan aina palasi siihen kohtaan, jonne Harmaan Hukan oli jättänyt, tietäen löytävänsä hänet sieltä.
Koko sen päivän he pysyttelivät tiheikössä. Iltapäivällä Kazan käväisi majalla. Joan ja hänen miehensä olivat siellä, ja kumpikin huomasi heti, että Kazanin kylki oli raadeltu ja päähän ja hartioihin tullut haavoja.
"Onpa vähällä ollut sen viimeinen taistelu", sanoi mies, tarkastettuaan häntä. "Joko se oli ilves tai karhu. Toinen susi ei olisi noin tehnyt."
Puoli tuntia Joan puuhasi häntä hoitaessaan, puhutellen häntä kaiken aikaa ja hyväillen häntä pehmoisilla käsillään, hautoi hänen haavojaan lämpimällä vedellä ja siveli niitä sitten parantavalla voiteella. Kazanin täytti taas entinen viihdyttävä halu jäädä hänen luokseen ainiaaksi, milloinkaan metsiin palaamatta. Tunnin ajan nainen antoi hänen maata hameensa helmalla, kuonollaan koskettaen jalkaa, ja ompeli itse sillä aikaa lapsen vaatteita. Sitten hän nousi illallista valmistamaan, ja Kazan kohosi seisaalleen — hieman väsyneesti — ja meni ovelle. Harmaa Hukka ja yön pimeys kutsuivat häntä, ja hän vastasi tähän kutsuun laskemalla hartiansa ja päänsä riipuksiin. Siitä oli entinen vihlova vaikutus poissa. Hän odotti tilaisuutta ja meni ovesta ulos. Kuu oli noussut, kun hän taas tapasi Harmaan Hukan. Tämä tervehti hänen takaisintuloaan hiljaisella ilon vikinällä ja hyväili häntä sokeilla kasvoillaan. Avuttomuudessaan hän näytti onnellisemmalta kuin Kazan kaikessa voimassaan.
Tämän jälkeisinä päivinä oli viimeinen suuri kilpailu sokean ja uskollisen Harmaan Hukan ja naisen välillä. Jos Joan olisi tiennyt, mitä tiheikössä oli, jos hän olisi kerrankaan nähnyt sen poloisen olennon, jolle Kazan nyt merkitsi koko elämää — aurinkoa, tähtiä, kuuta ja ruokaa, olisi hän auttanut Harmaata Hukkaa. Mutta näin ollen hän koetti yhä kovemmin houkutella Kazania majalle, ja vähitellen hän pääsi voitolle.
Vihdoin tuli ratkaiseva päivä, kahdeksan päivää Sun Rockin taistelun jälkeen. Kazan oli vienyt Harmaan Hukan joen rannalle metsäiseen niemekkeeseen kaksi päivää aikaisemmin ja jättänyt sinne edellisenä iltana, kun lähti majalle. Tällä kertaa kiinnitettiin luja nahkainen hihna hänen kaulavyöhönsä, ja hänet sidottiin hirsiseinässä olevaan sinkilään. Joan ja hänen miehensä olivat ylhäällä jo ennen päivän tuloa seuraavana aamuna. Aurinko nousi juuri, kun he kaikki lähtivät ulos, mies pienokaista kantaen ja Joan Kazania taluttaen. Joan kääntyi majan ovea sulkemaan, ja Kazan kuuli hänen kurkustaan nousevan nyyhkytyksen, kun he seurasivat miestä joen rantaan. Iso kanootti oli valmiiksi sälytettynä odottamassa. Joan astui siihen ensin, lapsi sylissään. Sitten hän yhä pidellen nahkahihnasta veti Kazanin likelle itseään, niin että Kazan nojasi painollaan häneen.