"Niin — minäkin olen — tottunut aina metsiin", kuiskasi Joan. "Uskonpa, että juuri siitä syystä rakastan Kazania — lähinnä sinun ja pienokaisen jälkeen. Kazan kultaseni, vanha Kazan!"
Tällä kertaa Kazan tunsi ja haisti enemmän majassa tapahtuneesta salaperäisestä muutoksesta. Joan ja hänen miehensä puhuivat lakkaamatta suunnitelmistaan, kun olivat yhdessä; ja kun mies oli poissa, puhui Joan lapselle ja hänelle. Ja joka kerta, kun hän seuraavan viikon kuluessa tuli majalle, kävi hän yhä rauhattomammaksi, kunnes mies vihdoin huomasi tämän muutoksen.
"Minä luulen koiran tietävän", sanoi hän eräänä iltana Joanille.
"Varmaankin se tietää, että me aiomme lähteä." Sitten hän lisäsi:
"Joen vesi oli tänään taas nousemassa. Kuluu vielä viikon päivät,
ennenkuin pääsemme täältä — ehkä enemmänkin."
Saman päivän iltana kuu loi kultaista valoaan Sun Rockin huipulle, ja sen hohteessa tuli Harmaa Hukka, kolmen pienen pennun lyllertäessä jäljessä. Näissä pehmeissä pikku palleroissa, jotka pyörivät Kazanin ympärillä ja kaivautuivat hänen kellertävään turkkiinsa, oli paljon sellaista, mikä muistutti hänelle Joanin lapsukaista. Välistä ne päästivät samaa omituista, vienoa pikku ääntelyä ja hoippuivat neljän pikku jalkansa varassa yhtä avuttomina kuin pikku Joan paapersi kahdella. Hän ei hemmotellut niitä, kuten Harmaa Hukka, mutta niiden kosketus ja lapsekas vikinä tuottivat hänelle jonkinlaista mielihyvää, jota hän ei ollut ennen kokenut.
Kuu oli suoraan heidän yllään, ja yö oli melkein yhtä kirkas kuin päivä, kun hän taas lähti saalista ajamaan Harmaata Hukkaa varten. Kallion juurella tupsahti iso valkea jänis hänen eteensä, ja hän lähti sitä tavoittamaan. Puolen mailin verran hän ajoi takaa, kunnes hänessä sudenvaisto voitti koiranluonnon, ja hän luopui turhasta kilpajuoksusta. Hirven hän ehkä olisi juoksussa saavuttanut, mutta pikku riistaa täytyy suden pyytää samaan tapaan kuin kettu menettelee, ja hän alkoi hiipiä tiheikön läpi hitaasti ja ääneti kuin varjo. Hän oli mailin päässä Sun Rockista, kun kaksi nopeaa hyppäystä toimittivat Harmaan Hukan illallisen hänen leukojensa väliin. Sitten hän hölkkäsi hiljakseen takaisin, välistä levähtääkseen laskien ison, seitsemän naulan painoisen, lumikenkäjäniksen maahan.
Päästyään kapealle polulle, joka vei Sun Rockin huipulle, hän pysähtyi. Polussa oli vieraan jalan tuore haju. Jänis putosi hänen leuoistaan. Hänen ruumiinsa joka karva kävi äkkiä sähköisen eläväksi. Hänen tuntemansa haju ei ollut jäniksen, ei näädän eikä piikkisiankaan. Torahampaat ja kynnet oli ollut sillä, joka oli kiivennyt sinne ennen häntä. Ja sitten kuului heikosti hänen korviinsa vuoren laelta ääniä, jotka saivat hänet kauhusta vingahtaen syöksymään ylös. Saavuttuaan huipulle hän näki kuun valjussa valaistuksessa näytelmän, joka silmänräpäykseksi pysähdytti hänet Ihan likellä sen äkkijyrkän rinteen reunaa, joka päättyi kallioihin viisikymmentä jalkaa alempana, Harmaa Hukka taisteli elämästä ja kuolemasta tavattoman kookkaan harmaan ilveksen kanssa, pitkällään maassa ja vihollisen alla, ja häneltä kuului samassa kimakka, kammottava tuskanparkaisu.
Kazan loikkasi kallion poikki. Se oli suden nopea, äänetön hyökkäys, johon yhtyi rekikoiran suurempi rohkeus, raivo ja sotajuoni. Toinen koira olisi tästä ensi hyökkäyksestä heittänyt henkensä. Mutta ilves ei ollut koira eikä susi. Se oli "mow-lee, pikaliikkuja", kuten sarceet sitä nimittivät, erämaan vikkelin luontokappale. Kazanin tuumanpituiset torahampaat olisivat uponneet syvälle sen kaulavaltimoon. Mutta murto-osassa sekuntia ilves oli isona, pehmeänä pallona viskautunut syrjään, ja Kazanin hampaat hautautuivat sen kaulalihaan eikä valtimoon. Eikä Kazanilla nyt ollut vastassaan parveen kuuluvan suden tai toisen koiran torahampaita. Hänen oli torjuttava kynsiä, jotka viilsivät kuin kaksikymmentä partaveitsen veroista tikaria, eikä niitä saanut pysähtymään, vaikka olisi tarttunut kaulavaltimoonkin.
Kerran hän oli taistellut rautoihin jäänyttä ilvestä vastaan eikä ollut unohtanut siitä saamaansa kokemusta. Hän koetti saada ilveksen painetuksi mahalleen, pakottamatta sitä kierähtämään selälleen, kuten olisi tehnyt toiselle koiralle tai sudelle. Hän tiesi, että selällään maaten tuo raivoisa kissa oli kaikkein vaarallisin. Sen voimakkaan takajalan yksi ainoa repäisy voisi kiskoa häneltä sisälmykset ulos.
Takaansa Kazan kuuli Harmaan Hukan surkeaa ruikutusta ja ymmärsi hänen saaneen hirveitä vammoja. Se kiihoitti Kazanin raivon ja voiman kaksinkertaiseksi, ja hänen hampaansa tapasivat toisensa ilveksen kaulalihan ja nahan läpi. Mutta toinen vältti kuoleman, joka oli jo puolen tuuman varassa. Tarvittiin uusi ote kaulavaltimon tavoittamiseksi. Kazan teki tämän kuolettavan kaappauksen. Ilves sai silloin hetkeksi takaisin vapautensa ja heittäytyi taaksepäin. Kun Kazan haukkasi, osuivat hampaat kurkun yläosaan.
Kynnet leikkasivat hänen lihaansa, viiltäen kyljen auki — vähän liiaksi korkealta, jotta olisivat tappaneet. Toinen raapaisu olisi silponut niitä elimiä, joista henki riippuu. Mutta taistellessaan he olivat joutuneet kallioseinän reunalle, ja äkkiä he ärisemättä tai kiljumatta vierähtivät sen yli. Alemmalle kallionpengermälle oli matkaa viisi- tai kuusikymmentä jalkaa, ja silloin jo, kun he pudotessaan kieppuivat ilmassa, upposivat Kazanin hampaat syvemmälle. He syöksyivät alas hirveästi mätkähtäen, Kazan päällimmäisenä. Törmäys lennätti hänet viiden kuuden jalan päähän vihollisestaan. Heti hän oli pystyssä kuin leimaus, pökerryksissä, äristen, puolustusvalmiina. Ilves makasi hervottomana ja liikahtamatta siinä, mihin oli pudonnut. Kazan lähestyi yhä valmiina, ja nuuski varovasti. Jokin ilmaisi hänelle, että taistelu oli päättynyt. Hän kääntyi pois, laahautui hitaasti pengermää pitkin polulle ja palasi Harmaan Hukan luo.