Harmaa Hukka ei ollut huipulla häntä vastassa. Mutta hän tunsi puolisonsa hajua, ja väkevänä tuoksui ilmassa muutakin. Hänen lihaksensa ja jalkansa jännittyivät. Syvältä hänen rinnastaan alkoi kuulua hiljaista, väräjävää murinaa. Nyt hän tiesi, mikä eriskummainen oli häntä vaivannut ja tehnyt rauhattomaksi. Se oli elämä. Jokin, mikä eli ja hengitti, oli tunkeutunut siihen kotiin, jonka hän ja Harmaa Hukka olivat itselleen valinneet. Hän paljasti pitkät hampaansa, ja uhmaava ärinä veti hänen huulensa taaksepäin. Jalat jäykkinä, valmiina hyppäämään, kaula ja pää ojennettuina, hän lähestyi niitä kahta kalliota, joiden väliin Harmaa Hukka viime yönä oli ryöminyt. Hän oli yhä siellä, ja hänen luonaan oli jotakin muuta. Hetken päästä Kazanin jännitys herposi. Hänen kankeana törröttänyt harjansa painui, kunnes se oli ihan litteä. Korvat työntyivät eteenpäin, ja hän pisti päänsä ja hartiansa näiden kahden kallion väliin ja vikisi vienosti. Ja Harmaa Hukka vikisi. Hitaasti Kazan peräytyi sieltä ja katsoi nousevaan aurinkoon päin. Sitten hän rupesi makuulle, niin että hänen ruumiinsa suojasi kallioiden välisen kammion käytävää.
Harmaa Hukka oli äiti.
IX
MURHENÄYTELMÄ SUN ROCKILLA
Koko sen päivän Kazan vartioi Sun Rockin huippua. Kohtalo ja isäntien pelko ja tylyys olivat tähän asti estäneet häntä joutumasta isäksi, ja nyt hän oli ymmällä. Jokin sanoi hänelle, että hän kuului Sun Rockille eikä majaan. Tasangon yli tuleva kutsu ei enää vaikuttanut häneen yhtä voimakkaasti. Hämärän tullessa Harmaa Hukka hiipi turvapaikastaan hänen viereensä, inisten, ja puraisi hellästi hänen pörröistä kaulaansa. Vanha esi-isiltä peritty vaisto sai hänet vastaukseksi hyväilemään Harmaan Hukan kasvoja kielellään. Sitten Harmaan Hukan leuat aukenivat, ja hän nauroi lyhyin, läähättävin hengähdyksin aivan kuin kovin juostuansa. Hän oli onnellinen, ja kun he kuulivat pientä, muhkinaa kallioiden välistä, heilutti Kazan häntäänsä, ja Harmaa Hukka riensi takaisin penikkainsa luo.
Pienokaisten itku ja sen vaikutus Harmaaseen Hukkaan opetti Kazanille isyyden ensimmäisen läksyn. Vaisto taas sanoi hänelle, ettei Harmaan Hukan nyt sopinut lähteä alas riistaa ajamaan hänen kanssaan, vaan täytyi oleskella Sun Rockin huipulla. Kun siis kuu nousi, lähti hän yksin liikkeelle ja palasi päivän sarastaessa iso valkea kaniini suussansa. Villi vaistonsa hänet sai niin tekemään, ja Harmaa Hukka söi ahmien. Silloin hän ymmärsi, että hänen tästä puoleen piti joka yö ajaa riistaa Harmaata Hukkaa — ja kallioiden välissä vikiseviä pikku olentoja varten.
Hän ei mennyt majalle seuraavana päivänä eikä sen jälkeisenäkään, vaikka kuuli sekä miehen että naisen äänen kutsuvan. Mutta viidentenä hän meni sinne, ja Joan ja lapsi olivat niin iloissaan, että nainen halasi häntä, ja lapsi potki, nauroi ja kirkui, miehen sillä välin seistessä varuillaan, katsellen heidän tunteenpurkaustaan, silmissä paheksuva välke.
"Minä pelkään sitä", sanoi hän Joanille jo sadannen kerran. "Sen silmissä välähtelee susi. Se on kavalaa sukua. Välistä toivon, ettemme olisi milloinkaan tuoneet sitä kotiin."
"Jos emme olisi — mihin olisi lapsi — joutunut?" muistutti Joan hänelle hiukan tuikealla äänellä.
"Minä — minä olin sen jo melkein unohtanut", vastasi hänen miehensä. "Kazan, vanha veijari, luulenpa, että minäkin pidän sinusta." Hän laski hyväillen kätensä Kazanin päähän. "Mutta kuinkahan se viihtyy poissa täältä? Se on aina tottunut metsiin. Onpa sitä kumma nähdä?"