"Hyvä vanha Kazan", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan likelle koiraa. "Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me jäämme yksiksemme täksi yöksi — lapsi ja minä. Taatto on mennyt työpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on poissa."
Hän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se huvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi nuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti Kazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.
"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?" jatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.
"Minun pitää sulkea ovi", sanoi hän. "Minä en tahdo, että Minä tänään taas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme."
Kazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin huipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet ymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän nuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se oli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili majasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään sinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja painoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.
"Me lähdemme pois", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli omituisesti, melkein nyyhkyttäen. "Me lähdemme kotiin, Kazan. Me lähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu — missä on kirkkoja, kaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja otamme mukaamme sinut, Kazan!"
Kazan ei käsittänyt. Mutta hän oli onnellinen, kun nainen oli niin lähellä ja puhutteli häntä. Ja tällaisina hetkinä hän unohti Harmaan Hukan. Se, mikä hänessä oli koiraa, kuohui sen neljänneksen yli, mikä hänessä oli villiä alkuperää, ja nainen ja pienokainen yksin täyttivät hänen koko maailmansa. Mutta kun Joan oli mennyt makuulle, ja kaikki majassa oli hiljaista, palasi hänen entinen rauhattomuutensa. Hän nousi pystyyn ja hiiviskeli hiljaa pitkin huonetta, nuuskien seiniä, ovea ja niitä esineitä, jotka hänen emäntänsä oli sullonut kokoon. Hiljainen vikinä kohosi hänen kurkkuunsa. Puolinukuksissa Joan kuuli sen ja mutisi:
"Hiljaa, Kazan. Mene nukkumaan — mene nukkumaan —" Kauan sen jälkeen Kazan seisoi jäykkänä keskellä huonetta, kuunnellen, vavahdellen. Ja heikosti hän kuuli etäältä Harmaan Hukan valittavan huudon. Mutta tänä yönä se ei ollut yksinäisyyden huutoa. Se pani vihlauksen kiitämään Kazanin lävitse. Hän juoksi ovelle ja vikisi, mutta Joan nukkui sikeästi eikä kuullut häntä. Kerran hän vielä kuuli huudon, ainoastaan kerran. Sitten yö kävi hiljaiseksi. Kazan kyyristyi lähelle ovea.
Siitä Joan hänet tapasi, yhä valppaana, yhä kuuntelevana, herätessään aamulla varhain. Hän tuli avaamaan hänelle oven, ja samassa Kazan oli tiessään. Hänen jalkansa näyttivät tuskin koskevankaan maahan, kun hän riensi Sun Rockia kohti. Tasangon poikki hän saattoi jo nähdä sen huipulla kultaista hohdetta.
Hän saapui kapealle, kiemurtelevalle polulle ja luikersi nopeasti ylös sitä pitkin.