Siitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja entisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin vihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne Kazankin.
Useina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet yksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli uskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla kielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien veljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi tuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen suuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti hän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain hänen silmiensä tulisen hehkun.
Kazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat raivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko päivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä hyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä nähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän tunsi sen. Hän meni halkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi houkuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan, niin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.
Neljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi vimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni taas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli kapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet olivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka nousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden latvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi säteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin vienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.
Kun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti nopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli, pani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan ilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään katseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat avonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi molemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin ojensi kätensä.
"Kazan!" huudahti hän hellästi. "Tule sisään, Kazan!"
Vähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski toisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä hänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja hän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira. Majassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi. Kaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja ruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin piti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.
Joan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen kiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen palkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän. Hitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä, ja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli hänelle niin salaperäinen — pikkuruinen vauva — pisteli häntä pikku jaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen tuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden kosketus.
Liikkumatta kuin sfinksi, antamatta ainoallakaan lihaksella elonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen jäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta Kazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen yhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä enemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti häneen.
Viimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa. Naapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi valjakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran luo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja miehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien etunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli heti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli vetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja tuiversi Kazanin päätä.