Puolen mailin päässä, tavattoman ison kiviröykkiön huipulla, jota intiaanit sanoivat Sun Rockiksi, olivat hän ja Harmaa Hukka löytäneet turvallisen kodin; ja täältä he samosivat pyyntiretkilleen alas tasangolle, ja usein kuului naisen ääni heille asti, huhuillen: "Kazan! Kazan! Kazan!"
Koko tämän pitkän talven oli Kazanissa voitolla vuoroin Joanin ja majan, vuoroin Harmaan Hukan houkutus.
Tuli sitten kevät — ja sen mukana suuri muutos.
VIII
SUURI MUUTOS
Vuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä. Haavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja kuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa, tasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat tietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja ryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen puhki — joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun tuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.
Kazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään ei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli itselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan kuusikuukautisen kolkon talven aikana — ja nukkuessaan hän näki unia.
Harmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät ojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina kuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa tuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän katseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania. Hänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin keltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön vaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen kohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan makasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa ja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa ilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu, ruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen: "Kazan — Kazan — Kazan!"
Heikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka luimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä hereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle, nuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.
Taas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion reunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen ja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään, mitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin ihmishajua tai ihmisääntä.