Siellä, missä puhtaan jään alue loppui, oli rannassa kapea aukeama, siinä kun päävirtaan yhtyi lahden poukama. Jos Joan olisi ollut tajuissaan, olisi hän vaatinut Kazania kulkemaan suoraan eteenpäin. Mutta Kazan kääntyi aukeamaa kohti, ja kymmenen minuutin ajan hän rehki levähtämättä lumen läpi, vikisten yhä tiheämmin, kunnes vikinä vihdoin puhkesi riemuisaksi haukunnaksi. Hänen edessään, poukaman rannalla, oli pieni maja. Savu kohosi uuninpiipusta ja juuri sen haju oli tuulen mukana tullut hänen sieraimiinsa. Kovaa, tasaista pengertä ulottui majan ovelle asti, ja kaikkein viimeisillä voimillaan Kazan veti kuormansa sitä ylös. Sitten hän istahti Joanin viereen, kohotti tuuheakarvaisen päänsä tummaa taivasta kohti ja ulvoi.
Hetken päästä aukeni ovi, ja sieltä tuli mies. Kazanin veristävät, lumensokaisemat silmät tarkkasivat häntä, kun hän juoksi reen luo. Hän kuuli miehen huudahtavan pelästyksestä kumartuessaan katsomaan Joania. Tuulen taas hetkeksi hiljetessä kuului reen turkiskasasta pikku Joanin valittava, puoleksi tukahtunut ääni.
Syvä helpotuksen huokaus kohosi Kazanin rinnasta. Hän oli perin uupunut. Hänen voimansa olivat lopussa. Hänen jalkansa olivat haavoittuneet ja vuotivat verta. Mutta Pikku Joanin ääni herätti hänessä outoa riemua, ja hän laskeutui makuulle valjaissaan, miehen kantaessa Joania ja pienokaista majan lämpimään ja elämään.
Vähän ajan päästä mies tuli takaisin. Hän ei ollut vanha, niinkuin Pierre Radisson. Hän astui ihan likelle Kazania ja kumartui tätä katsomaan.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän. "Ja sen sinä suoritit — yksin!"
Pelkäämättä hän tarttui valjaisiin, päästi koiran irti ja talutti tätä majan ovea kohti. Vain tuokion verran Kazan epäröi — ollessaan melkein jo kynnyksellä. Hän käänsi päätänsä nopeasti ja valppaasti. Hänestä tuntui kuin olisi hetken aikaa myrskyn ulinan ja valituksen seasta kuulunut Harmaan Hukan ääntä.
Sitten majan ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän makasi varjoisan nurkan pimennossa, miehen valmistaessa kuumalla tulisijalla jotakin syötävää Joanille. Kesti kauan, ennenkuin Joan nousi vuoteesta, jonne mies oli hänet laskenut. Sitten Kazan kuuli hänen nyyhkivän, ja mies pani hänet syömään, ja hetken aikaa he keskustelivat. Ripustettuaan ison peitteen makuulavan eteen mies istahti ihan lähelle takkaa. Äänettömästi Kazan pujahti seinää pitkin ja ryömi lavan alle. Kauan hän kuuli naisen nyyhkyttävää hengitystä. Sitten kaikki oli hiljaa.
Seuraavana aamuna, kun mies avasi oven, Kazan pujahti siitä ulos ja riensi kiireesti metsään. Puolen mailin päässä hän tapasi Harmaan Hukan jäljet ja alkoi kutsua. Joen jäältä kuului vastaus, ja Kazan meni hänen luokseen.
Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella häntä takaisin entisille tyyssijoille — kauas majasta ja ihmishajusta. Myöhään sinä aamuna valjasti mies koiransa, ja metsän reunasta Kazan näki hänen käärivän Joanin ja pienokaisen rekeen turkkien peittoon, kuten vanha Pierrekin oli tehnyt. Koko sen päivän hän seurasi valjakon jälkiä, ja Harmaa Hukka hiipi hänen perässään. He matkasivat pimeän tuloon asti; ja silloin, myrskyn perästä ilmestyneiden tähtien ja kuun valossa mies yhä hoputti valjakkoa eteenpäin. Oli jo myöhäinen yö, kun he saapuivat toiselle majalle, ja mies kolkutti ovea. Valaistus, oven aukaiseminen, miesäänen iloinen tervehdys, Joanin nyyhkyttävä huudahdus — Kazan pani kaiken tämän merkille pimennosta, jossa hän piili, ja pujahti sitten takaisin Harmaan Hukan luo.
Joanin kotiintulon jälkeisinä päivinä ja viikkoina pidätti Kazania majan ja naiskäden viehätysvoima. Niinkuin hän oli sietänyt Pierreä, samoin hän nyt sieti tätä nuorempaa miestä, joka eli Joanin ja pienokaisen kanssa. Hän tiesi, että tämä mies oli Joanille hyvin rakas, ja että pienokainen oli hyvin rakas miehelle, kuten se oli naisellekin. Vasta kolmantena päivänä Joanin onnistui houkutella hänet majaan — samana päivänä, jolloin mies palasi mukanaan Pierren Kuollut ja jäätynyt ruumis. Joanin mies ensinnä keksi nimen hänen kaulavyössään, ja he alkoivat nimittää häntä Kazaniksi.