Pierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään muuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi jalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon käärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat hänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua katsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani Kazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan, jota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle, kahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä Joan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa levisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi hänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän kompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä väliin.
"Susi!" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. "Voi, Susi!"
Joan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan. Joen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä. Se tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti päätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea alaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan, joka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen. Neljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään kuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen. Joan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä kannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan neljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.
Sitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin. Joan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin olisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen mieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle. Kun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta alle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän pystyi sen kulkemaan — eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että isääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin, kun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn alkuvaroituksena.
Hirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin armoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen. Jos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin pelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään — ei muuta kuin tuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata koskettamassa.
Lumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli jäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä oli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät kaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova pakkanen oli sen syynä.
Joki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä kasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja Kazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä nyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen yhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen valjaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat joen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt auttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain toivoi — metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa, ei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä huokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan ja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä. Ja sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet kauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään — mutta täplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen elämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi reen — ja pikku Joanin.
Tuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti. Kun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen ponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni. Voihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää tuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku Joan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin. Sitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.
Kazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen naisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta nainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin hiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan vastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana. Hän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut. Sitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan ja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän sijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.
Ilmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin. Hän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja niiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi seuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän kolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo ja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä ja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään. Kinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan lepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.