VII
POIS LUMIPYRYSTÄ
Päivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä rintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi silmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt nähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla. Siellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun edellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi vielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle. Sitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja nahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.
Tällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki myrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän ikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut. Kazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon allensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille. Mokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä oksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei näkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen ja taputteli pörröistä päätä.
"Voi Susi-parka", sanoi hän. "Jospa olisin antanut sinulle yhden karhuntaljoistamme!"
Hän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki isänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen valitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin, ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.
Tuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten, nyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään kuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin ruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja äitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan. Silloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa päässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt ollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema, ja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt, vaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä kuin puukonisku.
Ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli edellisenä iltana puhunut — hänen sanansa joesta, avannoista, neljänkymmenen mailin matkasta kotiin. "Sinä et voisi eksyä, Joan." Isä oli arvannut, mitä tapahtuisi.
Hän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli hänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi vähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla ja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti niitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa. Hän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun tuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle muutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut leiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia — ja joki johti heidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt hän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä, laskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle lihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti lunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka isänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän siis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja joi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.
Nyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä tiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla. Sitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen tulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen oli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ oli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan päällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi katsomaan taaksensa.