"Neljäkymmentä mailia — suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä,
Joan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja."
"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt — ja melkein sairas."
"Tulen — kun olen tupakoinut", toisti mies. "Joan, kuule, muistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on helppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa kuin muualla ja huokoista. Muistatko — avannot —"
"Kyl-l-l-ä —"
Pierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli kävellessään.
"Hyvää yötä, halli", sanoi hän. "Kai minun on parasta mennä sisään lasten luo. Kaksi päivää vielä — neljäkymmentä mailia — kaksi päivää —"
Kazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella painollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen. Hänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon Radisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei Pierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre Radissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän lähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos — tulen ääreen, missä voisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.
Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan. Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä, mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse. Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin — revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä mittaa nopeasti kylmäksi.
Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys. Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun niiden isännät juuri ovat kuolleet.
Pierre Radisson oli kuollut.