"Tuolla on joki, Joan", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Tähän voimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista."
Tiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota polttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet kahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti Joan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle vuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja peittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja Pierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen tulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin —
Kazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi istualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja pisti sisään päänsä ja hartiansa.
"Nukutko, Joan?" kysyi hän.
"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule — pian?"
"Jahka ensin tupakoin", vastasi mies. "Onko sinun hyvä olla?"
"On. Olen niin väsynyt — ja — uninen —"
Pierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.
"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki — Little Beaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut, osaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain neljäkymmentä mailia. Kuuletko?"
"Kuulen, minä tiedän —"