Monesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei ollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan tuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut tapahtunut, vaan oli vasta tulossa — samoin kuin hän oli jo kaukaa tajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen asia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi rekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä, hän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän näin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen arvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara hyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan näkynyt.
Pääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava pikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti hänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira huomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen äänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi tuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.
Pierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat leiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan liekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja lapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.
"Huomenna joudut valjaisiin", sanoi hän. "Meidän täytyy huomisillaksi ehtiä joelle, jollei —"
Hän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa repivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen takanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen rauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni telttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava salaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.
Kolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän syvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas tuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka kierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa päässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä. Mutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli tipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä punaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä niin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi murtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään usein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä ilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre Radissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli puhunut totta.
"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha", sanoi hän. "Se alkaa loppua. Et kai ole unohtanut, ma chérie? Ainahan siitä jää heikoksi, ja silmät veristävät."
Tämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat rekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin haava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä mies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän ja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista tuulen vinkunaa.
Pimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään. "Meidän pitää ehtiä joelle", hoki hän itsekseen. "Meidän pitää ehtiä joelle — meidän pitää ehtiä joelle." Ja alinomaa hän kehoitti Kazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan päässä yhä heikommiksi.
Myrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi tekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä, ettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja. Pierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi sylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas reen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä hiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli kompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat metsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka poikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.