Hän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.
"Hallan puremat keuhkot", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. "Se tuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme kotiin — ajoissa — lapsinemme."
Pohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä tottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät tarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.
"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin sinä ja minä", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi nyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.
"Kotiin!" huohotti hän rintaansa pidellen. "Sinne on kahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden — Churchilliin — ja suokoon Jumala, että joudumme sinne — läpsinemme — ennenkuin keuhkoni ovat lopussa."
Hän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa oli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme pikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi jo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta jokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata. Aamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan ensimmäisen kerran vastasi hänelle.
Kazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili hetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan aamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen. Joan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan, riensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin viereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla lapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan häntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti riemuissaan.
Sinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre
Radisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja
Pikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin
ja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.
"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea", valehteli Pierre, huolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan tai parrassaan. "Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme kotiin."
Kazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota ihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen puhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli ennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen rekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet miesten yskivän Radissonin lailla — ja huomanneet, mitä siitä seurasi.