Suorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton Kazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai edes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani käsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen toista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan kuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta jalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja kääri vihdoin vaatetta sen ympärille.
Kaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin kuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista ja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin sillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa. Sitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut, hän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä turkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.
Joan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen vastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli sille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan ilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin että hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se oli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se ojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja sitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat jännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui naisen jalkoja kohti.
"Katsopa, se pitää lapsesta", huudahti Joan. "Mon père, meidän pitää antaa sille nimi. Mikähän sopisi?"
"Anna sen asian jäädä aamuun", vastasi isä. "Nyt on jo myöhä, Joan. Mene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme käy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle."
Oviliuskaa pidellen Joan kääntyi.
"Se tuli susien mukana", sanoi hän. "Pannaan sen nimeksi Susi."
Toisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi
Kazania kohti. "Susi! Susi!" huusi hän hellästi.
Kazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen puhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.
Kauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre Radisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen juuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva hylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.
"Se kutsuu sinua, halli", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.