Mies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja josta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.
"Ole varovainen, Joan", sanoi hän.
Nainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan ulottunut häneen.
"Tule, halli — tule!" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin lihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen silmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys, jota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen, välkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä. "Tule!" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui vähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta hänen päätään.
Pierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti siinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan, ja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi koira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan huomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken varovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.
"Se ei jaksa kävellä", hän huudahti värähtävällä äänellä.
"Katsopa, mon père! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä kantaa."
"Sitä arvelinkin", vastasi Radisson, "ja otin mukaani peitteen. Mon
Dieu, mitä se on?"
Metsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.
Kazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan värähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.