"Sitä minäkin olen ajatellut", vastasi hän. "Se oli pahasti haavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu tulen likellä, kunnes minä tulen takaisin."
Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin tasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi seisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat heitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut hengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit viruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven tappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät olisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin kuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi jatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas hänen huulilleen.
Muutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan koiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä vastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet selviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre Radisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun matkan päässä.
Kazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli laahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana. Kovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa pystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka kyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän sieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi olentoa — miehen ja naisen. Hän tiesi naisen olevan siinä, missä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki mieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä Harmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä kosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina samaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.
Harmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa kehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään. Vihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi rauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka hän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä voimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja juoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.
Silloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien valossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain jonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi hänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja hänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa vasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt viidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin varjopaikkoihin.
Kazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi häneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui takaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui pelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä hänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai nuijaa. Hän ojensi taas kätensä — varovasti — ja puhui sellaisella äänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja murisi.
Mies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran hänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä, ennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti kättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut uhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois samaa polkua pitkin.
Kun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja selkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies ei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat koiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.
Harmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen viereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä, paitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän ei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että ihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi kuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta tämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen. Hän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli koskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon, sillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.