KAZAN TAPAA JOANIN
Setri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson nuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin, missä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa tuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne rovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien neulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.
Joan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana ja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä, tuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka tulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen nuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä täyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein lapselta.
Vanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen puusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.
"Läheltäpä piti, ma chérie", sanoi hän puhkuen valkean partansa lävitse. "Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin toivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja lämmin olla. No, et kai enää pelkää?"
Hän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän taljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä Pikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.
"Lapsi meidät pelasti", kuiskasi hän. "Sudet olivat jo melkein repineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun kimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin, että se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo kerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni kurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset silmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se oli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen hyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi."
"Se oli koira", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen paisteessa. "Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin. Minunkin koirani ovat niin tehneet. Ma chérie, koira pysyy koirana kaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä muuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli yhdessä niiden kanssa — tappamaan. Mutta kun se tapasi meidät —"
"Niin se taisteli meidän puolestamme", sanoi nainen. Hän antoi nyt käärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä ja hoikalta. "Se taisteli meidän puolestamme — ja haavoittui hirveästi", jatkoi hän. "Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se on tuolla jossakin — kuolemaisillaan —"
Pierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa sitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen huulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään niinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen rajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli pitänyt tavallista kovempaa kiirettä.