Uusi leimahdus — ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä juoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas — neljäs — viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi jonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun miehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.
Kolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista horjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan eteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.
Rekikoirat oli vapautettu valjaistaan, ja ennenkuin Kazan pääsi käsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään, kohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen, ja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran voimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan kuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen silmissään se oli nuija. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän tahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien tappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi, että reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän upotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi leukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se oli hänen äänensä! Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän jäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.
Sen naisen ääni! Karhuntalja oli viskautunut syrjään, ja kuun ja tähtien valaistuksessa hän näki nyt selvästi, mitä oli sen alla ollut kätkössä. Hänessä toimi vaisto nopeammin kuin ihmisaivot edes olisivat ehtineet ajatella. Se ei ollutkaan sama nainen. Mutta ääni oli sama, ja valkeissa tyttömäisissä kasvoissa, jotka olivat niin likellä hänen omia verenpunertamia silmiään, oli sama salaperäinen lumous, jota hän oli oppinut tottelemaan. Ja nyt hän näki, mitä nainen painoi rintaansa vasten, ja siitä lähti outo, kimakka huuto — ja hän käsitti, ettei ollutkaan reestä tavannut vihamielisyyttä ja kuolemaa, vaan sitä, minkä luota hänet oli harjanteen takaisessa maailmassa karkoitettu.
Vilahduksessa hän pyörähti ympäri. Hän näykkäsi Harmaata Hukkaa kupeeseen, ja säikähtyneenä haukahtaen tämä väistyi. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, mutta mies oli melkein menehtynyt. Kazan syöksyi hänen nuijamaisen pyssynsä alitse ja suoraan kohti susiparven jäännöstä. Veitsien tavoin viilsivät hänen hampaansa. Jos hän oli koiria vastaan taistellut kuin paholainen, niin nyt hän taisteli kuin kymmenen paholaista; ja mies, joka verisenä oli kaatumaisillaan, hoiperteli reelle takaisin tästä ilmiöstä kummissaan. Sillä kumppanuuden vaisto hallitsi nyt Harmaata Hukkaa, ja nähdessään Kazanin taistelevan ja riehuvan parvea vastaan hän rupesi liittolaiseksi tässä käsittämättömässä tappelussa.
* * * * *
Kun se oli päättynyt, olivat Kazan ja Harmaa Hukka kahden kesken tasangolla. Parvi oli puikkinut tiehensä yön pimeyteen, ja sama kuu ja tähdet, jotka ensin olivat Kazanille ilmoittaneet hänen esikoisoikeutensa, kertoivat hänelle nyt, etteivät tasangon villit veljet enää vastaisi hänen kutsuunsa, kun hän ulvoisi taivasta kohti.
Hän oli haavoittunut. Ja Harmaa Hukkakin oli haavoittunut, vaikkei niin pahasti kuin Kazan, joka oli repaleinen ja verissään. Yhtä jalkaa oli hirveästi purtu. Hetken kuluttua hän huomasi tulta metsän reunassa. Se houkutteli luokseen voimakkaasti kuten ennen. Häntä halutti hiipiä sinne, saadakseen tuntea tytön käden kosketusta päähänsä, niinkuin hän oli tuntenut toisen käden kosketusta harjanteen takaisessa maailmassa. Hän olisi mennyt — ja vaatinut Harmaata Hukkaa seuraamaan itseään — mutta siellä oli mies. Hän vikisi, ja Harmaa Hukka työnsi lämpimän kuononsa hänen kaulaansa kiinni. Jokin sanoi heille, että he olivat hylkiöitä, että tasangot, kuu ja tähdet olivat nyt heitä vastaan, ja he hiipivät pimeän ja metsän suojaan.
Kazan ei voinut mennä kauas. Hänen sieraimiinsa kantautui vielä leirin haju, kun hän laskeutui maahan. Harmaa Hukka painui makuulle ihan likelle häntä. Hellästi hän hyväili pehmeällä kielellään Kazanin vuotavia haavoja. Ja kohottaen päätään Kazan vikisi hiljaa tähdille.