"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän — jälkeemme?"
Mies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään valkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan, kuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta oli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat ihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa laskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi jotakin tiukasti rintaansa vasten.
"Ne ovat jonkun jäljillä — luultavasti peuran", vastasi mies, tarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. "Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme lähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa polttoainetta nuotioksi. — Viiaa-a-a-a, pojat! Kush — kush!" Ja hän läimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.
Tytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa itkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen susiparven ääni.
Vihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti, Harmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan metrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi heihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja Kazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko lisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.
Neljä — kuusi — seitsemän — kymmenen — neljätoista; tällöin he olivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin tuulelle altis.
Se oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä. Harmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja kuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt. Mutta hän tunsi, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin unohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi häntä.
Parvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten jalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina oli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.
Hän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua kuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa, ei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja kuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen pikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja mieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen suonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän vihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi hänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei käsittänyt.
Kolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli kapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin. Puolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa pysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä räiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli kammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä. Hän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet riensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen luonaan.