Iltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun tähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei tosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja loukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli hänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista kertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.
Kazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen kimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja käärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän oli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman tuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan Hukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden lumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana peräpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia, jotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut syömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä, ja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja palasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta Harmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin piillä.
Monta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja öinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä. Kolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa, ja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä, pysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät kahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä. Koko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine hiuksineen ja hyväilevine käsineen — ja Harmaata Hukkaa.
Laajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa harjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne jälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen niin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja viedä Harmaa Hukka mukanaan.
Pian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä menossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki jotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli tulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä varoittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä. Hän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja tappoi.
Hän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä, rinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI — ja Kazanin viha miehiä vastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen suhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin, ja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti useita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan, ja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he saapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja alkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän reunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen kohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten hän taas läheni.
Kazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven likeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät vasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan takaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.
Harmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran sattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa jälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu kostaa — kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta. Hän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja Harmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli häntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen silmissään oli villi puna.
Kolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan keksi jäljet. Ne olivat tuoreet — niin tuoreet, että hän ne löytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa joka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat ihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä lumikenkien jäljet.
Silloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli laajan tasangon vyörymään ajohuuto — villi ja raju joukkokutsu. Milloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä oli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten kuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka istahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana tasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet koiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni: