Nopeasti kuin viuhuva ruoska hän kiepsahti parven raajarikkoisen johtajan kimppuun ja hartiainsa kaikella vimmalla ja painolla iski sitä kunnollisesti kylkeen. Vielä kuolettavammaksi kuin kurkkuotteen oli Kazan joskus huomannut kylki-iskun, jos sen suoritti oikealla hetkellä. Tällä kertaa se oli kuolettava. Susi menetti tasapainonsa, keikahti tuokioksi selälleen, ja parvi syöksähti kimppuun, innostuneena riistämään lopun henkeä johtajalta, jonka valta oli tauonnut.

Tästä harmaasta, ärisevästä, verihuulisesta rykelmästä Kazan vetäytyi loitommas, huohottaen ja verta vuotaen. Hän oli uupunut. Päässä tuntui kummallista heikkoutta. Häntä halutti ruveta makuulle lumeen. Mutta entinen, pettämätön vaisto varoitti häntä tätä uupumustaan ilmaisemasta. Solakka, notkea, harmaa naarashukka tuli parvesta hänen luokseen ja painui makuulle lumeen hänen eteensä, nousten sitten haistelemaan hänen haavojaan.

Se oli nuori, voimakas ja kaunis, mutta Kazan ei katsonut siihen. Hän katseli taistelupaikalle jääneitä entisen johtajan rippeitä. Parvi oli palannut aterialleen. Hän kuuli taas luiden ryskettä ja lihan kiskontaa, ja jokin ilmoitti hänelle, että tästä puoleen kaikki erämaa kuuntelisi häntä ja tuntisi hänen äänensä, ja että kun hän istuisi kyykkyyn ja huutaisi kuulle ja tähdille, nämä avaran tasangon nopsajalkaiset metsästäjät vastaisivat siihen. Hän kiersi kahdesti karibun ja susiparven, ja hölkytti sitten tiehensä tumman kuusimetsän laitaan.

Päästyään varjoon hän katsahti taaksensa. Harmaa Hukka seurasi häntä. Tämä oli vain muutamia metrejä jäljempänä ja tuli nyt hänen luokseen, hieman pelokkaana, väliin katsahtaen taakseen järvellä näkyvää tummaa elävää täplää. Ja seuralaisen siinä seistessä Kazanin vieressä, tuoksahti hänen sieraimiinsa jotakin, mikä ei ollut veren hajua, ei palsamin eikä kuusikon tuoksua. Se tuntui tulevan kirkkaista tähdistä, pilvettömästä kuusta, itse yön oudosta ja ihanasta hiljaisuudesta. Ja sen läsnäolo näytti olevan osa Harmaasta Hukasta.

Kazan katseli Harmaata Hukkaa ja huomasi hänen valppaissa silmissään kysyvän ilmeen. Susi oli nuori — niin nuori, että näytti tuskin vielä penikkaa vanhemmalta. Ruumis oli voimakas, solakka ja sirorakenteinen. Kuun valossa välkkyivät karvat kaulan alla ja pitkin selkää kiiltävän pehmeinä. Harmaa Hukka vikisi nähdessään Kazanin silmien punaisen, tuijottavan hohteen, mutta se ei ollut penikan vikinää. Kazan liikahti häntä kohti ja seisoi pää naaraan selkää vasten, katsoen suoraan susiparveen päin. Hän tunsi naaraan värähtelyä rintaansa vastaan ja katseli taas kuuta ja tähtiä, ja Harmaan Hukan ja yön salaperäisyys sykähteli hänen veressään.

Paljoakaan hän ei ollut elämästään viettänyt pysähdyspaikoissa. Suurin osa oli kulunut taipaleella — valjaissa — ja kiima-ajan henki oli vain etäältä häntä kiihottanut. Mutta nyt se oli ihan lähellä. Harmaa Hukka nosti päätään. Hänen pehmeä kuononsa kosketti Kazanin niskassa olevaa haavaa, ja tämän kosketuksen vienoudessa, hänen kurkustaan kuuluvassa hiljaisessa vikinässä Kazan taas tunsi ja kuuli samaa ihmeellistä, mikä oli johtunut naisen käden hyväilystä ja äänen soinnusta.

Hän kääntyi, vikisten, selkäharjakset pystyssä, pää korkealla, ja uhmaillen päin erämaata. Harmaa Hukka juosta hölkytteli hänen rinnallaan, kun he yhdessä katosivat metsän pimeyteen.

V

TAISTELU LUMESSA

He tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun he laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut peittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa satoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät he kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli lämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan täynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää Kazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän käänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli tullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan oudon ääntelyn merkitystä.