Vasta kun viimeinen värähtely oli tauonnut hänen päällään lojuvasta ruumiista, vetäytyi hän pois sen rinnan ja etujalkojen alta. Hän oli sinä päivänä tappanut jäniksen eikä ollut nälissään. Niinpä hän nyt istahti lumeen ja odotteli sillä aikaa, kun ahnas joukko raateli peuraa. Vähän päästä hän lähestyi, nuuski saalista kahden suden välistä ja sai puraisun tungettelunsa palkaksi.
Kun Kazan peräytyi, yhä epäröiden uskaltaisiko yhtyä villien veljiensä joukkoon, hyppäsi iso, harmaa hahmo erilleen parvesta ja karkasi suoraan hänen kurkkuaan kohti. Kazan ehti hädin tuskin työntää hartiansa hyökkäystä vastaan, ja hetken aikaa he kahden kieriskelivät lumessa, mutta olivat taas pystyssä, ennenkuin äkkitaistelun herättämä kiihtymys oli ehtinyt houkutella parven juhla-aterialtansa. Hitaasti he kiersivät toinen toistaan, valkeat hampaat paljastettuina, kellertävät selkäharjakset kankeina törröttämässä. Susien pahaenteinen piiri kokoontui taistelevien ympärille.
Se ei ollut uutta Kazanille. Kymmenisen kertaa hän oli ollut tällaisessa piirissä odottaen ratkaisevaa hetkeä. Useammin kuin kerran hän oli kehässä taistellut hengestään. Se oli rekikoirien tuttua taistelua. Jos ei ihminen nuijineen tai ruoskineen sitä keskeyttänyt, niin se aina päättyi kuolemaan. Vain toinen taistelevista saattoi hengissä poistua. Välistä kuoli kumpainenkin. Mutta täällä ei ollut ihmistä — vain tuo odottavien valkohampaisten paholaisten kaamea piiri, valmiina hyökkäämään kimppuun ja repimään palasiksi jommankumman, joka ensiksi kepertyi kyljilleen tai selälleen. Kazan oli vieras, mutta ei pelännyt piirittäjiänsä. Parven ehdoton laki pakottaisi heidät olemaan puolueettomia.
Hän piti vain silmällä isoa, harmaata johtajaa, joka oli vaatinut hänet taisteluun. Hartiat vastatusten he yhä kiertelivät. Siinä, missä hetkistä aikaisemmin oli kuulunut leukojen loksutusta ja lihan raatelemista, oli nyt hiljaista. Helläkinttuiset ja hentokurkkuiset etelästä tuodut sekarotuiset koirat olisivat ärisseet ja murisseet, mutta Kazan ja susi olivat ääneti, korvat eteen eikä taaksepäin suunnattuina, hännät vapaina ja tuuheina.
Äkkiä susi karkasi kiinni, ja sen leuat kalahtivat yhteen kuin teräkseen. Ne osuivat tuuman verran harhaan. Samassa Kazan tarrasi viholliseen sivultapäin, ja veitsenä viilsivät hänen hampaansa suden kupeita.
He kiertelivät taas, silmien käydessä punaisemmiksi ja huulien vetäytyessä taaksepäin, kunnes ne näyttivät hävinneen olemattomiin. Ja sitten Kazan syöksähti saadakseen tavallisen surmanotteensa kurkusta — mutta osui harhaan. Tuuman verran taaskin, ja susi hyökkäsi vastaan, niinkuin hänkin oli tehnyt, ja viilsi auki hänen kupeensa, niin että veri juoksi hänen jalkojaan alas ja punasi lumen. Kuvehaavan poltosta Kazan ymmärsi, että hänen vihollisensa oli kokenut tappelupukari. Hän kyyristyi maahan, pää ojennettuna suoraan eteenpäin ja kurkku lumessa kiinni. Tämän tempun hän oli poikuusvuosinaan oppinut — kuinka piti suojella kurkkuaan ja odottaa.
Kaksi kertaa susi kiersi hänen ympärinsä, ja Kazan kääntyeli vitkaan, silmät puoliummessa. Toistamiseen susi hyökkäsi, ja Kazan lennätti hirvittävät leukansa koholle, varmana kuolettavasta otteestaan etujalkojen etupuolesta. Hänen hampaansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Ketteränä kuin kissa susi oli loikannut hänen ylitsensä.
Temppu ei onnistunut, ja koiran tapaan muristen Kazan tavoitti suden kiinni yhdellä ainoalla harppauksella. He sattuivat suoraan vastakkain. Hampaat kalahtivat, ja ruumiinsa koko painolla Kazan töytäisi suden hartioita vastaan, aukaisi leukansa ja hyökkäsi taas kurkkuun käsiksi. Taaskin harhaisku — vain hitusen verran — ja ennenkuin hän ehti tointua, olivat suden hampaat hänen niskassaan.
Ensi kerran eläissään Kazan tunsi surmanotteen kauhua ja tuskaa, ja rajusti ponnistaen hän puski päätänsä vähän eteenpäin ja näykkäsi umpimähkään. Hänen voimakkaat leukansa tarttuivat suden etujalkaan, läheltä rintaa. Kuului luun ryskettä ja odottavain susien piiri kävi jännittyneeksi ja valppaaksi. Toinen tai toinen taistelevista oli varmasti tuhon oma, ennenkuin otteet heltiäisivät, ja ne odottivat vain kovaonnista kaatumista merkiksi hyökätä kuolleen kimppuun.
Vain Kazanin niskassa olevan karvapeitteen ja nahan paksuus ynnä hänen lihastensa sitkeys pelastivat hänet tästä voitetun kauheasta kohtalosta. Suden hampaat upposivat syvälle, mutta ei kylliksi syvälle, tavoittaakseen elämän ydintä, ja äkkiä Kazan ponnisti jäsentensä vihoviimeisillä voimilla ja rynnisti pystyyn vastustajansa alta. Ote hänen niskastaan löyheni, ja uudella ylöspäin suunnatulla rynnistyksellä hän kiskaisi itsensä irti.